Surutyö ja menetykset - liian vaikea aihe käsitellä?

Monta kuolemaa matkallani. Ajattelen, että sillä on merkitystä myös minkä ikäinen on kulloinkin ollut ja miten sen lopullisuuden ymmärtää ja hyväksyy vähitellen. Aikaahan se ottaa ainaennenkuin kiukku ja suru hellittää ja se elämän epäreiluus. Ja kun ei saa ite koskaan valita. Parhaiten ymmärtävät he, joilla on omakohtainen tuntuma suruun ja tietty ammattilaiset omalla kuuntelemisellaan.

Kuolema on lopullinen ja selvärajainen suru ja siksi se kaikessa viiltävyydessään on tietyllä tavalla ap:n surua yksinkertaisempi. 

Ap:n pitäisi tehdä itselleen selväksi, että jos hän aikoo surra niin suru on välivaihe kohti asian hyväksymistä. Tuntuu, että hän on jäänyt kiinni suruun tai jopa sitä edeltävään raivoon. 

Ap, kyllä sulla on lupa tuntea itsesi satutetuksi ja pettyneeksi siitä, miten sinua on kohdeltu. Nyt vaan pitäisi miettiä, miten pääsisit siitä yli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoittaa kivikissaäiti?

Mun "haukkumanimi" palstalla joillekin kirjoittelijoille. Toinen on "äitihullu", joka on niin vastenmielinen, että jos haluan että tiedetään minun kirjoittavan, käytän kivikissaäitiä, koska en jaksa/osaa keksiä mitään nikkiä. Koska ikinä tarkoitukseni ei ollut olla sen enempää tunnistettava, mutta ketjuissani on usein niin kntroversiaalit aiheet ja lähestymistapa, että ihmiset haluavat tulla niihin huutamaan aina, että taas se *** kirjoittelee!

ap

Ok: kiitos vastauksesta! Ihmettelin meinaan eräässä toisessa ketjussa täällä, kun kirjoitin sinne vaikeasta äititraumastani, kun joku kirjoitti jotakin kivikissaäidistä. Meitä on täällä siis ainakin kaksi kappaletta äititraumaisia! Tiedän kokemuksesta, että kun on kyse äititraumoista, niin suurin osa ihmisistä kieltää koko asian, ja siksi monet hyökkää meitä äititraumoitettuja vastaan ihan kuin olisi meidän vikamme, että äitimme pahoinpitelivät meitä lapsena.

Ja sitten toinen kysymys: mikä on kntroversiaali aihe?

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

En oikein osaa vastata tuohon, jos voisit tarkentaa? Ehkä sitten voin vastata, tai sitten en kykene.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoittaa kivikissaäiti?

Mun "haukkumanimi" palstalla joillekin kirjoittelijoille. Toinen on "äitihullu", joka on niin vastenmielinen, että jos haluan että tiedetään minun kirjoittavan, käytän kivikissaäitiä, koska en jaksa/osaa keksiä mitään nikkiä. Koska ikinä tarkoitukseni ei ollut olla sen enempää tunnistettava, mutta ketjuissani on usein niin kntroversiaalit aiheet ja lähestymistapa, että ihmiset haluavat tulla niihin huutamaan aina, että taas se *** kirjoittelee!

ap

Ok: kiitos vastauksesta! Ihmettelin meinaan eräässä toisessa ketjussa täällä, kun kirjoitin sinne vaikeasta äititraumastani, kun joku kirjoitti jotakin kivikissaäidistä. Meitä on täällä siis ainakin kaksi kappaletta äititraumaisia! Tiedän kokemuksesta, että kun on kyse äititraumoista, niin suurin osa ihmisistä kieltää koko asian, ja siksi monet hyökkää meitä äititraumoitettuja vastaan ihan kuin olisi meidän vikamme, että äitimme pahoinpitelivät meitä lapsena.

Ja sitten toinen kysymys: mikä on kntroversiaali aihe?

Kiistanalainen tai ristiriitainen "mun sanakirjassani" (kontroversiaali) :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on lopullinen ja selvärajainen suru ja siksi se kaikessa viiltävyydessään on tietyllä tavalla ap:n surua yksinkertaisempi. 

Ap:n pitäisi tehdä itselleen selväksi, että jos hän aikoo surra niin suru on välivaihe kohti asian hyväksymistä. Tuntuu, että hän on jäänyt kiinni suruun tai jopa sitä edeltävään raivoon. 

Ap, kyllä sulla on lupa tuntea itsesi satutetuksi ja pettyneeksi siitä, miten sinua on kohdeltu. Nyt vaan pitäisi miettiä, miten pääsisit siitä yli. 

No se on sellainen prosessi. Eli tapahtuu tietyllä tapaa kokoajan. Sitä havainnointia, että millä keinoilla käsittelen ja ratkon asiat, jotka ovat sisälläni solmussa joista syntyy haavoja. Terapia ja elävä elämä molemmat vaikuttavat asiassa. Se ei ole helppoa, eikä nopeaa, mutta minusta on nyt tuntunut noin 1,5 vuoden ajan, että saan apua ja asia edistyy. Olen ennenkin saanut apua, mutta en näin lähelle itse ongelman syitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

En oikein osaa vastata tuohon, jos voisit tarkentaa? Ehkä sitten voin vastata, tai sitten en kykene.

ap

Niin jäin vain miettimään, että onko se miehesi reaktio, niin rakastettava ja asiallinen kuin hän onkin, silti juuri sinulle väärä tapa juuri tuohon tilanteeseen ja provosoi raivoasi tai ei saa sitä laantumaan? Että jotenkin olet toivonut, että äitisi kohtelisi sinua toisin ja toimisi toisin ja että kaipaisit mieheltäkin jotain muuta, et ehkä edes tiedä mitä, mutta jokin kaihertaa. Ideaalitilanteessahan hän loisi sinuun tyyneyden. En tarkoita, että miehessä olisi mitään vikaa vaan se, että hän tekee sinulle omenapiirakkaa ja sinä tarvitsisit pihvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

En oikein osaa vastata tuohon, jos voisit tarkentaa? Ehkä sitten voin vastata, tai sitten en kykene.

ap

Niin jäin vain miettimään, että onko se miehesi reaktio, niin rakastettava ja asiallinen kuin hän onkin, silti juuri sinulle väärä tapa juuri tuohon tilanteeseen ja provosoi raivoasi tai ei saa sitä laantumaan? Että jotenkin olet toivonut, että äitisi kohtelisi sinua toisin ja toimisi toisin ja että kaipaisit mieheltäkin jotain muuta, et ehkä edes tiedä mitä, mutta jokin kaihertaa. Ideaalitilanteessahan hän loisi sinuun tyyneyden. En tarkoita, että miehessä olisi mitään vikaa vaan se, että hän tekee sinulle omenapiirakkaa ja sinä tarvitsisit pihvin. 

Ap oletko varma, että olet menettänyt äidin rakkauden? Entä jos sitä ei koskaan ole ollutkaan? Entä jos äitisi ei vain ole kyennyt rakastamaan (ketään)? Ei voi menettää jotain, mitä ei ole ikinä edes ollut.

Vierailija kirjoitti:

Teen juuri itse surutyötä. Älyttömän hyviä komentteja. Päälimmäisenä tunteena on nyt raivo kun kaiken on joutunut tekemään aivan yksin ja pariin sukulaiseen meni sen takia jo välit poikki. Miten pääsen yli tästä raivon tunteesta?

Kun läheinen kuolee, siinä punnitaan sukulaiset ja ystävät. Saattaa nähdä ihmiset ihan uudessa valossa. Itse etäännyin sisaruksestani ja sukulaiset tuntuivat entistä kylmemmiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on lopullinen ja selvärajainen suru ja siksi se kaikessa viiltävyydessään on tietyllä tavalla ap:n surua yksinkertaisempi. 

Ap:n pitäisi tehdä itselleen selväksi, että jos hän aikoo surra niin suru on välivaihe kohti asian hyväksymistä. Tuntuu, että hän on jäänyt kiinni suruun tai jopa sitä edeltävään raivoon. 

Ap, kyllä sulla on lupa tuntea itsesi satutetuksi ja pettyneeksi siitä, miten sinua on kohdeltu. Nyt vaan pitäisi miettiä, miten pääsisit siitä yli. 

No se on sellainen prosessi. Eli tapahtuu tietyllä tapaa kokoajan. Sitä havainnointia, että millä keinoilla käsittelen ja ratkon asiat, jotka ovat sisälläni solmussa joista syntyy haavoja. Terapia ja elävä elämä molemmat vaikuttavat asiassa. Se ei ole helppoa, eikä nopeaa, mutta minusta on nyt tuntunut noin 1,5 vuoden ajan, että saan apua ja asia edistyy. Olen ennenkin saanut apua, mutta en näin lähelle itse ongelman syitä.

ap

Vaikeat ja syvät äititraumat, ja se prosessi, mikä käydään läpi vuosien ja vuosien psyko- ynnä muissa terapioissa, joissa äititraumaa käsitellään, on äärimmäisen raskas, kivulias ja vaivalloinen. Äititraumaprosessointiin sisältyy mm. monia eri surutyövaiheita, koska menetyksiäkin on niin paljon. Surutyössä on eri vaiheita, mutta äititraumoitettu käy siis lukemattomia kertoja vuosia kestävien terapioidensa aikana läpi surutyötä milloin minkäkin traumaattisen asian tiimoilta. Harva ymmärtää sitä, että kuinka raakaa, pelottavaa, kivuliasta ja kammottavaa äititrauman käsittely on. Ei syviä ja kammottavia äititraumakäsittelyjä raskaine suruprosesseineen käydä läpi pelkkien läheisten, vertaisten tuttavien ja työkavereiden avulla, vaan niihin tarvitaan paljon eri ammattilaisia. Aika ei myöskään itsessään poista syviä äititraumoja, vaan äititraumat riivaavat syvästi äititraumoitettuja hamaan hautaan saakka, jos äititraumoja ei hoideta ammattilaisten avulla ja tuella. Tietenkin läheisillä ja vertaisilla ynnä muilla ei-ammattilaisilla on oma tärkeä rooli myös, mutta varsinaiset äititraumat on mahdollista työstää ja hoitaa vain lukuisten eri ammattilaisten kanssa.

Tämä siis syvästi ja vaikeasti äitinsä lapsuudessaan vaurioittaman kokemus syvästä ja vaikeasta äititraumasta ja sen hoidosta. En ole ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

En oikein osaa vastata tuohon, jos voisit tarkentaa? Ehkä sitten voin vastata, tai sitten en kykene.

ap

Niin jäin vain miettimään, että onko se miehesi reaktio, niin rakastettava ja asiallinen kuin hän onkin, silti juuri sinulle väärä tapa juuri tuohon tilanteeseen ja provosoi raivoasi tai ei saa sitä laantumaan? Että jotenkin olet toivonut, että äitisi kohtelisi sinua toisin ja toimisi toisin ja että kaipaisit mieheltäkin jotain muuta, et ehkä edes tiedä mitä, mutta jokin kaihertaa. Ideaalitilanteessahan hän loisi sinuun tyyneyden. En tarkoita, että miehessä olisi mitään vikaa vaan se, että hän tekee sinulle omenapiirakkaa ja sinä tarvitsisit pihvin. 

Niin.. mä en tiedä etsinkö mä sellaista turvallista raivon kohdetta, koska lapsuudessa en saanut edes turvallisesti raivota äidille sitä, mille minusta tuntuu kun hän käytännössä hylkää minut (vaikka hän itse ei siis sitä tajunnut ilmeisesti, mutta hän käytäytyi tavoilla, joissa lapsi hylättiin). Ja mulla se raivo ois jotenkin tapa käsitellä asiaa. Turhautumista, pettymystä, vaillekin jäämisen kokemusta jne. Se raivo tulee siis noista. Se aktivoituu ihmissuhteissa, varsinkin parisuhteissa, koska isäni oli se kiltti ja hyväksyvä, niin miehet edustanee mulle sitten hyväksyntää. Ymmärrän, että on erittäin vaikea kenenkään hyväksyä mun raivoa, mutta en ikään kuin välitä. Etsin turvallista kohdetta raivolleni ja siis isälle "en päässyt" raivoamaan, ja itseasiassa tiedän, että sitä sekään aikuinen ei oiskaan kestänyt, koska siis itsekin lie haavoitettu lapsena. Ja miksi en päässyt isälle raivoamaan oli se, että olin isän luona niin vähän, ettei kasvatuksellisia konflikteja päässyt syntymään. Isän kanssa sain asiat aina sovittua. Ei tarvinnut riidellä. Isä oli myös hyvä suostuttelemaan, ei koskaan pakottanut asioihin jne.

Olisi ollut tosi hyvä, jos mulla ois lapsena ollut sejoku tah, jolle purkaa raivoa turavllisesti, mutta ei. Luulin mieheni olevan se, mutta hän kestää raivoni, mutta ei lohduta, ei osaa auttaa. Siinä raivossa on varmaan jo ihan tarpeeksi kestämistä. Ymmärrän sen. Ei voi edellyttää, että kukaan olisi sen raivon turvallinen vastaanottaja ja vielä ymmärtäjä ja lohduttaja. Itseasiassa en ole tajunnut, että etsin raivolleni turvallista vastaanottajaa, tajusin sen juuri nyt.

Ja siis parisuhteessa niitä konflikteja tulee, vaikka isäni kanssa ei tullutkaan. Varsinkin kun muut miehet eivät ole niin hyviä puhumaan mua ympäri :) , vaan (ihan hyväksyttävästi ja normaalisti) olettavat mun taipuvan vain johonkin. Mä en taivu, ja soppa on valmis. Tai ehkä he eivät oleta mun taipuvan, vaan sanovan, mikä on minusta asiassa pielessä, miksi tämä ei käy ja sitten...neuvotellaan(??), mutta sitä mä en taas sanoa, koska minulla ei saanut lapsena olla ikinä koskaan pielessä mikään eikä mistään neuvoteltu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niiiiin ironista elämältä, että minä - ylikiltiksi pakosta kasvanut- sain kolme miestä, joista jokainen on kohdellut minua lopulta niin huonosti ja epäreilusti, että minun on ollut pakko jättää heidät. Sitten raivonsa kanssa puhkuva ap saa sen miehen, jolla on lehmän hermot ja muutenkin ilmesen sitoutunut. 

Paitsi että ap, miten miehesi suhtautuu sinuun? Tiedämme, että hän pitää hyvän huolen kodista ja lapsista ja sietää temppusi, mutta toivoisitko häneltä kuitenkin jotain jämäkämpää otetta tms? Ruokkiiko se raivoasi? 

En oikein osaa vastata tuohon, jos voisit tarkentaa? Ehkä sitten voin vastata, tai sitten en kykene.

ap

Niin jäin vain miettimään, että onko se miehesi reaktio, niin rakastettava ja asiallinen kuin hän onkin, silti juuri sinulle väärä tapa juuri tuohon tilanteeseen ja provosoi raivoasi tai ei saa sitä laantumaan? Että jotenkin olet toivonut, että äitisi kohtelisi sinua toisin ja toimisi toisin ja että kaipaisit mieheltäkin jotain muuta, et ehkä edes tiedä mitä, mutta jokin kaihertaa. Ideaalitilanteessahan hän loisi sinuun tyyneyden. En tarkoita, että miehessä olisi mitään vikaa vaan se, että hän tekee sinulle omenapiirakkaa ja sinä tarvitsisit pihvin. 

Niin.. mä en tiedä etsinkö mä sellaista turvallista raivon kohdetta, koska lapsuudessa en saanut edes turvallisesti raivota äidille sitä, mille minusta tuntuu kun hän käytännössä hylkää minut (vaikka hän itse ei siis sitä tajunnut ilmeisesti, mutta hän käytäytyi tavoilla, joissa lapsi hylättiin). Ja mulla se raivo ois jotenkin tapa käsitellä asiaa. Turhautumista, pettymystä, vaillekin jäämisen kokemusta jne. Se raivo tulee siis noista. Se aktivoituu ihmissuhteissa, varsinkin parisuhteissa, koska isäni oli se kiltti ja hyväksyvä, niin miehet edustanee mulle sitten hyväksyntää. Ymmärrän, että on erittäin vaikea kenenkään hyväksyä mun raivoa, mutta en ikään kuin välitä. Etsin turvallista kohdetta raivolleni ja siis isälle "en päässyt" raivoamaan, ja itseasiassa tiedän, että sitä sekään aikuinen ei oiskaan kestänyt, koska siis itsekin lie haavoitettu lapsena. Ja miksi en päässyt isälle raivoamaan oli se, että olin isän luona niin vähän, ettei kasvatuksellisia konflikteja päässyt syntymään. Isän kanssa sain asiat aina sovittua. Ei tarvinnut riidellä. Isä oli myös hyvä suostuttelemaan, ei koskaan pakottanut asioihin jne.

Olisi ollut tosi hyvä, jos mulla ois lapsena ollut sejoku tah, jolle purkaa raivoa turavllisesti, mutta ei. Luulin mieheni olevan se, mutta hän kestää raivoni, mutta ei lohduta, ei osaa auttaa. Siinä raivossa on varmaan jo ihan tarpeeksi kestämistä. Ymmärrän sen. Ei voi edellyttää, että kukaan olisi sen raivon turvallinen vastaanottaja ja vielä ymmärtäjä ja lohduttaja. Itseasiassa en ole tajunnut, että etsin raivolleni turvallista vastaanottajaa, tajusin sen juuri nyt.

Ja siis parisuhteessa niitä konflikteja tulee, vaikka isäni kanssa ei tullutkaan. Varsinkin kun muut miehet eivät ole niin hyviä puhumaan mua ympäri :) , vaan (ihan hyväksyttävästi ja normaalisti) olettavat mun taipuvan vain johonkin. Mä en taivu, ja soppa on valmis. Tai ehkä he eivät oleta mun taipuvan, vaan sanovan, mikä on minusta asiassa pielessä, miksi tämä ei käy ja sitten...neuvotellaan(??), mutta sitä mä en taas sanoa, koska minulla ei saanut lapsena olla ikinä koskaan pielessä mikään eikä mistään neuvoteltu.

ap

Olisiko niin, että joltain osaltasi olet kasvanut liian vahvaksi ja etsit itseäsi vahvempaa ihmistä ja testaat sitä raivolla. Tuo raivon sietäminen ja hymistely ei ehkä riitä sinulle. Kaipaisit ehkä sitä, että saisit todella (hetken, korostan hetken, ei jatkuvasti) olla lapsi. Se toinen ei hymistelisikään vastaan vaan ottaisi sen jotenkin jämäkämmin ja miehisemmin, olisi vahva - sekä antaisi sinun itkeä ja raivota turvallisesti että laittaisi sille ja sinulle rajat. Ei sellaisia pakotettuja rajoja vaan sellaiset, joihin itse haluaisit asettua kuten hevonen kulkee ohjastajansa kanssa. Tulisiko sinulle silloin turvallisempi olo?

Ap, onko terapeuttisi vaihtunut? Vai alatko muuten oivaltaa? Vaikuttaa, että tilanteesi olisi kehittymässä parempaan suuntaan. 

Tuntuuko sinusta, että olet yksin ja turvattomana maailmassa, koska kukaan koskaan missään ei ole niin vahva, että pystyisi turvaamaan sinua sillä tavalla, joka täyttäisi sinun emotionaaliset tarpeesi?

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko varma, että olet menettänyt äidin rakkauden? Entä jos sitä ei koskaan ole ollutkaan? Entä jos äitisi ei vain ole kyennyt rakastamaan (ketään)? Ei voi menettää jotain, mitä ei ole ikinä edes ollut.

En ole ap, mutta noin on ainakin minulle käynyt: kyllä se on äärimmäisen julmaa, kun äititrauman hoitovuosien edetessä joutuu yhä uudelleen ja uudelleen toteamaan, että ei sitä äidinrakkautta ollut, vaikka sitä lapsena oli pakotettu kiintymään äitiinsä, tai siis se on jo biologiassa koodattu vauvaan/lapseen, että kiintyä on pakko - olkoon kiintymyskohde millainen hirviö tahansa. Siitä sitten seuraa lapselle paljon kärsimyksiä, kun joutuu kasvattamaan valeminän ja piilottamaan todellisen minän, jotta selviää hengissä. Sen _syvällinen_ hyväksyminen, että lapsena äiti ei rakastanut, vaan raateli, on ammattilaisten kanssa käytävä vuosien prosessi. Äititraumahoitoprosessin alussa luulee, että kyllä se äiti kuitenkin minua rakasti, mutta kun aina vaan ei ja ei ja ei: julmaa, kyllä.

Raivo syntyy yleensä turhautumisesta ja epätoivosta. Mihin olet turhautunut? Mikä kaipaa muutosta?

Minäkään en ole ap, mutta käyn läpi samaa äititraumaa (mutta ilman kenenkään apua). Minä jäin ilman adoptioäidin rakkautta, ja tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, että jäin ilman biologisen äidin rakkautta.

Tästä ei jaksa enää kenenkään kanssa edes puhua, asia on ja pysyy, ja tulee ajoittain esiin joko muistona jonka oma äitiys tuo tai jonkun toisen äidin esimerkistä. Vaikkapa tilanne päiväkodin pihalla: haen omaa lastani, ja eteisessä toista lasta on hakemassa tämän isoäiti. Minä katson tilannetta ja mielessä kaikuu sanat: minä en sinun äpäriäisi sitten hoida, muista se. 

Minun adoptioäitini vertasi, ivaili, ilkeili, sivalsi sanoillaan, sivalsi kämmenellään, tukisti, kommentoi, huomautteli. Mitä vanhemmaksi itse tulen, ja mitä enemmän oma äitiyteni menee eteenpäin, sitä varmemmaksi muuttuu tieto ja tietoisuus siitä, että rakkautta ei ollut. Siihen tunteeseen voisi hukkua, ja jäädä. Yritän kaikkeni, etten tekisi niin. (Mutta sen päiväkodin eteisen tilanteen jälkeen itkin autossa sitä kaikkea, mitä ei ollut ja mitä menetin. Kyyneleet on kuitenkin pyyhittävä, sillä en tiedä ketään joka olisi kokenut saman, tai ketään, joka osaisi ahdistumatta kuunnella). 

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ole ap, mutta käyn läpi samaa äititraumaa (mutta ilman kenenkään apua). Minä jäin ilman adoptioäidin rakkautta, ja tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, että jäin ilman biologisen äidin rakkautta.

Tästä ei jaksa enää kenenkään kanssa edes puhua, asia on ja pysyy, ja tulee ajoittain esiin joko muistona jonka oma äitiys tuo tai jonkun toisen äidin esimerkistä. Vaikkapa tilanne päiväkodin pihalla: haen omaa lastani, ja eteisessä toista lasta on hakemassa tämän isoäiti. Minä katson tilannetta ja mielessä kaikuu sanat: minä en sinun äpäriäisi sitten hoida, muista se. 

Minun adoptioäitini vertasi, ivaili, ilkeili, sivalsi sanoillaan, sivalsi kämmenellään, tukisti, kommentoi, huomautteli. Mitä vanhemmaksi itse tulen, ja mitä enemmän oma äitiyteni menee eteenpäin, sitä varmemmaksi muuttuu tieto ja tietoisuus siitä, että rakkautta ei ollut. Siihen tunteeseen voisi hukkua, ja jäädä. Yritän kaikkeni, etten tekisi niin. (Mutta sen päiväkodin eteisen tilanteen jälkeen itkin autossa sitä kaikkea, mitä ei ollut ja mitä menetin. Kyyneleet on kuitenkin pyyhittävä, sillä en tiedä ketään joka olisi kokenut saman, tai ketään, joka osaisi ahdistumatta kuunnella). 

Tuo on tosi rankkaa. Ystäväni äiti kuoli ja uusi äiti oli paskiainen eikä isäkään tule saamaan mitalia isänpäivänä. Kyllähän se kuormittaa ja jättää arvet.