Surutyö ja menetykset - liian vaikea aihe käsitellä?

Ymmärrän hyvin ap:n ajatuksia. Itse sanoisin, että omassa suvussani tällaiset asiat ovat sukupuolittuneita.

Itse olen nyt 29-vuotias mies, ja olen huomannut, että jos joku omassa suvussani kärsii esim. sydänsuruista, se miten siihen suvussa reagoidaan, riippuu siitä, onko tämä sydänsuruista kärsivä mies vai nainen.

Esim. iältään vähän yli parikymppinen naispuolinen serkkuni erosi pari vuotta sitten poikaystävästään, jonka kanssa hän oli seurustellut vain n. 3 kuukautta. Ja kun hän (ihan ymmärrettävästi) oli siitä surullinen, hän sai sukulaisilta paljon tukea, ja he kävivät asiaa läpi varsin syvällisesti. Myös esim. 4 vuotta vanhemman siskoni sydänsurut on aina suvussa käyty läpi, kun niitä hänellä on ollut.

Kun itse erosin nyt lokakuun alussa 2 vuotta kestäneestä suhteesta, ja kärsin näinollen sydänsuruista, kukaan sukulaisista ei ole ollut kiinnostunut käymään asiaa läpi kanssani, tai muutenkaan kysellyt miten olen jaksanut, vaikka olen sanonut, että olisi joskus kiva käydä näitä asioita läpi (itse rehellisesti sanottuna tykkään puhua tunteista ja sydänsuruista, enkä häpeä esim. itkemistä ollenkaan). Eipä vaan tunnu ketään suvussani kiinnostavan, huolimatta siitä, kuinka pitkästä suhteesta oli kyse.

Olen ajatellut, että sukuni on ilmeisesti näissä asioissa kovin vanhanaikainen, ja ajattelee, että koska olen mies, minä en tarvitse mitään apua ja tukea sydänsuruissa, vaan minun on kyettävä itse pääsemään niistä omin avuin yli. Tai jos minä jollekkin haluan niistä puhua, minun pitää tehdä se esim. jonkun psykologin tai muun ammattiauttajan kanssa. Eli toisin sanoen, minun pitäisi maksaa siitä, jos puhun sydänsuruistani tai muista ongelmistani. Pääasia suvulleni tuntuu olevan, ettei heidän tarvitsisi kuunnella minun "vuodatuksiani". Oma sukuni loppujen lopuksi aika naisvoittoinen, ja ne muutamat miehetkin ovat sellaisia "perussuomalaisia miehiä", jotka eivät juuri tunteista osaa puhua tai kiinnosta.

Onneksi on hyviä ystäviä (erityisesti naispuolisia, koen että naiset ovat tällaisissa asioissa miehiä  empaattisia), joiden kanssa pystyn tätä käymään läpi. SIlti sukuni suhtautuminen ärsyttää ja loukkaa.

up

Syvästi ja vaikeasti äititraumaisen on pakko käyttää kaikki rahansa ja aikansa äititraumojen läpikäyntiin, jos mielii toipua. Rautaiset psykoterapeutti- ynnä muut ammattilaiset, kuten kehoterapeutit, maksavat hunajaa, vaikkakin olen törmännyt myös kunnallisella puolella rautaisiin ammattilaisiin. On turha vaatia ihmisiltä, kuten omalta suvulta tai puolisolta, jotain sellaista, mitä heillä ei ole antaa, joten on hyvä kääntyä ammattilaisten puoleen, jos tuntuu, ettei saa vastakaikua esim. oman surun tai raivon tai eroprosessin tai minkä tahansa asian käsittelyyn.

Suomessa on olemassa ammattilaisia, jotka osaavat hoitaa äititraumaisia, ja on myös meitä, jotka käsittelevät äititraumaansa, kuten minä. Äititraumaiset sekä kaikki muut kärsivät ihmiset: hakekaa hoitoa, apua ja tukea ongelmiinne, älkääkä jättäkö itseänne yksin!

Ihmiset on hyvin itsekkäitä. Haluavat elää onnellista elämää ja muiden suru ei kiinnosta.

Jokaisen pitää kantaa oma suru tai tehdä sitä työtä oman perheen kanssa.

Tiedän ihmisiä jotka ei halua kuulla yhtään mitään vaan torppaa heti.

Pahin oli lapseni entinen opettaja joka jopa keskeytti minut, kun olisin vaan maininnut asiasta.

Olen hyvin avoin ihminen ja mainitsin asiasta myös lapsen laajassa tarkastuksessa, kun sitä kysyttiin.

Heti suositeltiin psykologia eli tuli hyvin selväksi ettei muille saa asiasta puhua. Kuulemma eivät jaksa välttämättä kuunnella.

Opin jotain että jatkossa osaan olla hiljaa.?Elämä opettaa.

up

Vierailija kirjoitti:

Ap, onko terapeuttisi vaihtunut? Vai alatko muuten oivaltaa? Vaikuttaa, että tilanteesi olisi kehittymässä parempaan suuntaan. 

Ei ole vaihtunut. Prosessia tämä on ja siinä on kaikenlaisia suuntia :) Ei välttämättä pääse eteenpäin ellei välillä taannu.

ap