Surutyö ja menetykset - liian vaikea aihe käsitellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surutyö on omaa työtä, mutta todella moni kolmekymppinen yrittää vierittää oman pahan olonsa ja menetyksensä muiden niskoille. Ei kukaan jaksa kuunnella päivästä toiseen valitusta asiasta, jolle ei voi mitään ja johon haluaisi vastata, että nyt olet kyllä myöhässä, miksi et toiminut, kun suremasi henkilö/lemmikkieläin  oli vielä elossa.

Minun puolisoko siellä? Toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti, ja tosiaankin tuntuu että tämä ajattelee että se on minun oma ongelmani. Muutkin läheiset tuntuivat jatkavan heti elämää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti terapeutti olisi ainut vaihtoehto jos haluaa ymmärrystä, mikä on minusta aika surullista. 

Tilanteen kautta olen alkanut kyseenalaistamaan kaikkia ihmissuhteitani. Erityisesti sitä miksi minulla on tunne-elämältä niin erilainen puoliso. Tähän asti on pärjätty ihan hyvin, mutta tällaisessa tilanteessa olisi mukava jos häntäkin kiinnostaisi ymmärtää minua vähän paremmin. Jos olen surullinen ja tekisi mieli itkeä, joutuu pidättelemään ettei miehen elämä mene liian epämukavaksi.

Minulla sama juttu, juuri pistin välit poikki miesystävään - ei onneksi puoliso. Oli kuitenkin läheisin ihmiseni.

En tiedä, löytyiskö tästä videosta mitään, mikä auttaisi sinua tuossa tilateessa:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surutyö on omaa työtä, mutta todella moni kolmekymppinen yrittää vierittää oman pahan olonsa ja menetyksensä muiden niskoille. Ei kukaan jaksa kuunnella päivästä toiseen valitusta asiasta, jolle ei voi mitään ja johon haluaisi vastata, että nyt olet kyllä myöhässä, miksi et toiminut, kun suremasi henkilö/lemmikkieläin  oli vielä elossa.

Minun puolisoko siellä? Toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti, ja tosiaankin tuntuu että tämä ajattelee että se on minun oma ongelmani. Muutkin läheiset tuntuivat jatkavan heti elämää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti terapeutti olisi ainut vaihtoehto jos haluaa ymmärrystä, mikä on minusta aika surullista. 

Tilanteen kautta olen alkanut kyseenalaistamaan kaikkia ihmissuhteitani. Erityisesti sitä miksi minulla on tunne-elämältä niin erilainen puoliso. Tähän asti on pärjätty ihan hyvin, mutta tällaisessa tilanteessa olisi mukava jos häntäkin kiinnostaisi ymmärtää minua vähän paremmin. Jos olen surullinen ja tekisi mieli itkeä, joutuu pidättelemään ettei miehen elämä mene liian epämukavaksi.

Minulla homma meni siihen, että suru pitkittyi toisen reaktioiden vuoksi kaksinkertaiseksi. Reilun vuoden sijaan noin kolmeksi vuodeksi ennen kuin olin riittävän rikki todetakseni, että nyt välitän vain itsestäni, jotta saan itseni kuntoon enkä odota toiselta enää yhtään mitään (mikä on tietysti sinällään sääli sekin). 

Aika auttaa. Tätä kielletään sanomasta surevalle. Mutta tosihan tuo on. Kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Tätä kielletään sanomasta surevalle. Mutta tosihan tuo on. Kokemusta on.

Siksikö surun keskelle on ok jäädä yksin?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Kaksi kommenttia tekstiisi:

Ensinnäkin sota on historian valossa kohdannut vähintään joka toista sukupolvea. Sodan kokeneet on normaali olotila suvussa

Jokaisessa vuosisadassa on ollut sota tai kaksi. Esim 1800-luvulla Suomi osallistui Krimin sotaan Oolannin sodassa (esi-isäni oli mukana) ja sitten oli Suomen sota myös.

Toiseksi olen itse vanhetessani havainnut, että kun olin nuori, kaikki kaverit olivat energisempiä auttamaan ja tukemaan toisiaan. Ei enää yli viiskymppisenä jaksa niin tehokkaasti, kun kaikilla on jo täysi työ omissakin murheissa ja ruuhkavuosissa. Ikäkin alkaa jo itsessään väsyttää. Eli ei se seuraava sukupolvi vanhennuttjaan sen kummoisempi ole.

Mieheni sanoi, että surutyö on todellakin työtä, kun hänellä oli kahden viikon täyspäivätyö hoitaessaan äkillisesti kuolleen isänsä asioita.

Minulla on vähän samanlainen kokemus, kun sairastuin kroonisesti. Etenevä sairauteni on aika kauhea, mutta sukulaiseni ja perheenjäseneni eivät halua, että puhun siitä. He oikeasti välillä eivät sano yhtään mitään, tai vaihtavat puheenaiheen talvirenkaiden vaihtamiseen, vaikka valitukseni ei olisi mitään jatkuvaa jauhantaa samasta aiheesta, vaan akuutti, uusi ongelma (täytyy ehkä lähteä lääkäriin kohta, koska infektio näyttää uusiutuneen, kuume nousee tms.). En ole sellainen, joka valittaa aiheetta, vaan kestän aika paljon, mutta regoin ongelmiin mahdollisimman pian kun niitä esiintyy - kuten kuuluu ja kannattaa. Sitten terveydenhuollossa ja sosiaalityössä on kyselty, että onko sinulla perheenjäseniä, läheisiä joilta saat tukea. No on minulla perhe, mutta nyt vasta huomaan, millainen. Ymmärrän, että on vaikeaa jaksaa tukea, mutta en vaadi mitään ihmeitä. Ja minusta olisi ok sanoa, että harmi kun en jaksa nyt tukea tai auttaa enempää, tai että tänään en pysty. Huomiotta jättäminen on kamalaa ja murentaa luottamuksen. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaan muuttaa toiseen kaupunkiin kokonaan, saisi ehkä paremmin apua terveydenhuollosta ja perhetyöstä kun sanoisi, että en tunne eikä meillä ole täältä KETÄÄN.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän samanlainen kokemus, kun sairastuin kroonisesti. Etenevä sairauteni on aika kauhea, mutta sukulaiseni ja perheenjäseneni eivät halua, että puhun siitä. He oikeasti välillä eivät sano yhtään mitään, tai vaihtavat puheenaiheen talvirenkaiden vaihtamiseen, vaikka valitukseni ei olisi mitään jatkuvaa jauhantaa samasta aiheesta, vaan akuutti, uusi ongelma (täytyy ehkä lähteä lääkäriin kohta, koska infektio näyttää uusiutuneen, kuume nousee tms.). En ole sellainen, joka valittaa aiheetta, vaan kestän aika paljon, mutta regoin ongelmiin mahdollisimman pian kun niitä esiintyy - kuten kuuluu ja kannattaa. Sitten terveydenhuollossa ja sosiaalityössä on kyselty, että onko sinulla perheenjäseniä, läheisiä joilta saat tukea. No on minulla perhe, mutta nyt vasta huomaan, millainen. Ymmärrän, että on vaikeaa jaksaa tukea, mutta en vaadi mitään ihmeitä. Ja minusta olisi ok sanoa, että harmi kun en jaksa nyt tukea tai auttaa enempää, tai että tänään en pysty. Huomiotta jättäminen on kamalaa ja murentaa luottamuksen. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaan muuttaa toiseen kaupunkiin kokonaan, saisi ehkä paremmin apua terveydenhuollosta ja perhetyöstä kun sanoisi, että en tunne eikä meillä ole täältä KETÄÄN.

Kamala tilanne sinulla, en valitettavasti osaa auttaa, mutta voimia ja halauksia näin virtuaalisesti!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän samanlainen kokemus, kun sairastuin kroonisesti. Etenevä sairauteni on aika kauhea, mutta sukulaiseni ja perheenjäseneni eivät halua, että puhun siitä. He oikeasti välillä eivät sano yhtään mitään, tai vaihtavat puheenaiheen talvirenkaiden vaihtamiseen, vaikka valitukseni ei olisi mitään jatkuvaa jauhantaa samasta aiheesta, vaan akuutti, uusi ongelma (täytyy ehkä lähteä lääkäriin kohta, koska infektio näyttää uusiutuneen, kuume nousee tms.). En ole sellainen, joka valittaa aiheetta, vaan kestän aika paljon, mutta regoin ongelmiin mahdollisimman pian kun niitä esiintyy - kuten kuuluu ja kannattaa. Sitten terveydenhuollossa ja sosiaalityössä on kyselty, että onko sinulla perheenjäseniä, läheisiä joilta saat tukea. No on minulla perhe, mutta nyt vasta huomaan, millainen. Ymmärrän, että on vaikeaa jaksaa tukea, mutta en vaadi mitään ihmeitä. Ja minusta olisi ok sanoa, että harmi kun en jaksa nyt tukea tai auttaa enempää, tai että tänään en pysty. Huomiotta jättäminen on kamalaa ja murentaa luottamuksen. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaan muuttaa toiseen kaupunkiin kokonaan, saisi ehkä paremmin apua terveydenhuollosta ja perhetyöstä kun sanoisi, että en tunne eikä meillä ole täältä KETÄÄN.

Sympatiani.

Onko sinullakin se tilanne, että olet oikeasti aika vahva ja sitkeä niin sitten muut ikään kuin alkavat kuvitella, että a. Kestät kaiken b. Kerrot kaiken eikä vaan jäävuoren huippuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän samanlainen kokemus, kun sairastuin kroonisesti. Etenevä sairauteni on aika kauhea, mutta sukulaiseni ja perheenjäseneni eivät halua, että puhun siitä. He oikeasti välillä eivät sano yhtään mitään, tai vaihtavat puheenaiheen talvirenkaiden vaihtamiseen, vaikka valitukseni ei olisi mitään jatkuvaa jauhantaa samasta aiheesta, vaan akuutti, uusi ongelma (täytyy ehkä lähteä lääkäriin kohta, koska infektio näyttää uusiutuneen, kuume nousee tms.). En ole sellainen, joka valittaa aiheetta, vaan kestän aika paljon, mutta regoin ongelmiin mahdollisimman pian kun niitä esiintyy - kuten kuuluu ja kannattaa. Sitten terveydenhuollossa ja sosiaalityössä on kyselty, että onko sinulla perheenjäseniä, läheisiä joilta saat tukea. No on minulla perhe, mutta nyt vasta huomaan, millainen. Ymmärrän, että on vaikeaa jaksaa tukea, mutta en vaadi mitään ihmeitä. Ja minusta olisi ok sanoa, että harmi kun en jaksa nyt tukea tai auttaa enempää, tai että tänään en pysty. Huomiotta jättäminen on kamalaa ja murentaa luottamuksen. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaan muuttaa toiseen kaupunkiin kokonaan, saisi ehkä paremmin apua terveydenhuollosta ja perhetyöstä kun sanoisi, että en tunne eikä meillä ole täältä KETÄÄN.

Kamala tilanne sinulla, en valitettavasti osaa auttaa, mutta voimia ja halauksia näin virtuaalisesti!

Kiitos! Olen alkanut seurata muiden sairastuneiden juttuja esim. youtubessa ja huomannut, että monella on samoja kokemuksia, että ystävät ja jopa perhe säikkyvät pois vaikeiden asioiden edessä ja se järkyttää. Enää en oikeastaan yritä olla mitään sukuni silmissä tai vastata heidän vaatimuksiinsa, olen tekemisissä sen verran kuin lapsen "juurien" kannalta mielestäni on asiallista ja välttämätöntä. Olen alkanut oppia, että se joka ei tunnu olevan läsnä, ei luultavasti koskaan tule muuttumaan ja odottamisen voi lopettaa heti.

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Tätä kielletään sanomasta surevalle. Mutta tosihan tuo on. Kokemusta on.

Totta kai aika auttaa. Mutta en lähtisi tuollaista latteutta toitottamaan. Jokainen osaa googlata surun vaiheet. Parempi olisi vaikka suoraan sanoa, että en osaa asettua asemaasi enkä oikein edes rinnallesi tai olkapääksi. Harvalla vaan on munaa siihen.

Parhaita pieniä hetkiä olen kokenut, kun vaikka vieraskin ihminen on jotenkin omien kokemuksiensa kautta osannut kertoa, mitä hän on tuntenut ja miten suru eteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika auttaa. Tätä kielletään sanomasta surevalle. Mutta tosihan tuo on. Kokemusta on.

Totta kai aika auttaa. Mutta en lähtisi tuollaista latteutta toitottamaan. Jokainen osaa googlata surun vaiheet. Parempi olisi vaikka suoraan sanoa, että en osaa asettua asemaasi enkä oikein edes rinnallesi tai olkapääksi. Harvalla vaan on munaa siihen.

Parhaita pieniä hetkiä olen kokenut, kun vaikka vieraskin ihminen on jotenkin omien kokemuksiensa kautta osannut kertoa, mitä hän on tuntenut ja miten suru eteni.

Samaa mieltä. Mullakin samankaltaisia kokemusia, että lopulta merkittävimpiä hetkiä ovat olleet lähes vieraiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut esimerkiksi hylkäämisen tunteista ja yksinäisyydestä ja siitä millaisia kokemuksia muilla on ollut päästä vaikeiden asioiden yli,

Vierailija kirjoitti:

Mieheni sanoi, että surutyö on todellakin työtä, kun hänellä oli kahden viikon täyspäivätyö hoitaessaan äkillisesti kuolleen isänsä asioita.

Tämä on monen surua kokemattoman harhaluulo. Että se suru jotenkin menee ohi hautajaisten jälkeen tai kuukaudessa tai kahdessa. Se voi kestää puoli vuotta, vuoden tai vuosia ja minulla ainakin kävi niin, että parin kuukauden jälkeen kukaan ei enää kysynyt mitään enkä sitten oma-aloitteisesti tohtinut puhua mitään ja suru patoutui sisälleni, kun olin tosi yksinäisessä tilanteessa muutenkin. 

Olisin halunnut käydä niitä muitakin surun vaiheita läpi jonkun kanssa kuin vain sitä alkushokkivaihetta. En tietenkään minään terapiatyyppisenä lastaamisena, mutta vaikka pari minuuttia silloin ja tällöin muitakin kuulumisia vaihtaessa. 

Monelle myös avioero voi olla suuri suru eikä sitäkään välttämättä ymmärretä ympäristössä. 

Ehkei siihen varsinaisesti ole antaa neuvoja, koska niitä läheisiä et kuitenkaan pysty muuttamaan. Ainoa neuvo on etsiä jostain muualta ihmiset, jotka kykenevät ja ovat halukkaita kuuntelemaan, esim. terapeutti, sururyhmä, tms.

Painin saman asian kanssa surressani omaa henkistä orpouttani ja vanhempieni rakkauden puutetta. Onneksi pystyin käymään pitkän traumaterapian ja olen saanut tukea myös aiheelle omistetuilta netin keskustelupalstoilta. Pitkään olin hirveän vihainen, kun omat läheiseni eivät suostuneet kuuntelemaan, ajattelin etteivät välitä minusta.. Sittemmin olen tajunnut, etteivät he vain pysty eivätkä osaa. Vanhempani ovat minuakin pahemmin traumatisoituneita, ja ystäväni niin nuoria, että heidän selviytymiskeinonsa on kääntää huomio kevyempiin ja mukavampiin asioihin. Ei kukaan varmaan mielellään kohtaa vaikeita asioita ennen kuin on aivan pakko.. Nykyään ymmärrän ja hyväksyn tämän ja olen vain kiitollinen, että saan tarvitsemani _jostain_, ihmisiltä, jotka ovat valinneet tälle tielle lähteä ennen minua. Vain he voivat minut tällä polulla oikeasti kohdata ja opastaa eteenpäin - koska ovat sen itse jo hyväksyneet, kipuineen päivineen..

Vierailija kirjoitti:

En usko ajan parantavan.

Kommentti, johon voisi laittaa ylä- ja alanuolen. Eli samaa mieltä - mutta aika myös jotenkin hiilaa.

Toiset eivät osaa hoitaa suruaan keskustelemalla. Eivät kerta kaikkiaan osaa puhua. Useimmiten miehiä.

Auta siinä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Toiset eivät osaa hoitaa suruaan keskustelemalla. Eivät kerta kaikkiaan osaa puhua. Useimmiten miehiä.

Auta siinä sitten.

Olen nainen ja minulla ei ollut ketään kenelle puhua. Suru patoutui fyysisesti sisälle ja loi rautahaarniskan kehoon, tuntui että lopulta kuolen siihen. Sain itseni itkemään surua ulos kuuntelemalla oikeanlaista kaipausmusiikkia. 

Eli miestä voisi rohkaista ainakin tällaiseen itselliseen "musiikkiterapiaan". Musiikki on yllättävän voimallinen väline. 

Erosin miehestäni 9vuoden jälkeen,mutta henkisellä tasolla emme eronneet koskaan. Hän oli paras mies elämässäni. Syy eroon olin minä joka etsi jotain mitä ei ollut olemassa. Hän kuoli 2003 tammikuussa. Sydänkohtaukseen. Tiedon saatuani halvaannuin henkisesti pitkäksi aikaa. Esimieheni ehdotti sairaslomaa, johon sanoin "jos jään sohvalle, niin sinne myös jään".Työ on terapiaa, ainakin minulle. Hirveä syyllisyyden tunto kalvoi ja kalvaa vieläkin.Aiheutinko hänen kuolemansa?.Tiesin että hän rakasti minua syvästi. Surutyöni ei ilmeisesti lopu koskaan. Tämänkin kirjoittaminen otti koville.

Teen juuri itse surutyötä. Älyttömän hyviä komentteja. Päälimmäisenä tunteena on nyt raivo kun kaiken on joutunut tekemään aivan yksin ja pariin sukulaiseen meni sen takia jo välit poikki. Miten pääsen yli tästä raivon tunteesta?

Vierailija kirjoitti:

Teen juuri itse surutyötä. Älyttömän hyviä komentteja. Päälimmäisenä tunteena on nyt raivo kun kaiken on joutunut tekemään aivan yksin ja pariin sukulaiseen meni sen takia jo välit poikki. Miten pääsen yli tästä raivon tunteesta?

Se helpottaa, kun lakkaat odottamasta mitään. Valitettavasti se voi vaikuttaa siihen, että välinne muuttuvat loppuiäksenne. 

Valitettavaa mutta totta, mutta nyt kun minulla on sen pettymyksen ja raivon sijasta koko kapasiteetti käytettävissä itseeni ja selviytymiseeni, alan vihdoin saada otettua askelia eteen päin pitkittyneessä surun sotkemassa elämäntilanteessa.