Surutyö ja menetykset - liian vaikea aihe käsitellä?

Kiitos 40/40. Välit ovat tosiaan jo katkenneet näihin pariin sukulaiseen jo loppuelämäksi. Toisaalta ovat olleet minun painolastina jo vuosia, vaikka on niitä onnellisiakin aikoja joskus ollut. Joten uskon kun pääsen tästä kaikesta, niin minulla tulee olemaan paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 40/40. Välit ovat tosiaan jo katkenneet näihin pariin sukulaiseen jo loppuelämäksi. Toisaalta ovat olleet minun painolastina jo vuosia, vaikka on niitä onnellisiakin aikoja joskus ollut. Joten uskon kun pääsen tästä kaikesta, niin minulla tulee olemaan paljon helpompaa.

Minä katkaisin välit parhaaseen ystävääni 15 vuoden ajalta =(

Petyin niin rankasti. Hänellä olisi ollut mahdollisuus auttaa ja pyysin monta kertaa ja hän oli auttavinaan ja välillä ei. En sitten pystynyt puhumaan tilanteestani kokonaiskuvaa edes hänelle. Pari muuta hyvää ystävääni olivat omissa elämänkriiseissään, joten heitä en edes yrittänyt vaivata asioillani.

Tuo paras ystäväni oli huomaamattani riippa, hän ei tuonut voimaa vaan imi sitä. Nyt jaksan yrittää saada itseni jaloilleni.

40

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Minulle tuli tämä sama mieleen. Mietin myös, miksi minä kapinoin sitä vastaan. Mietin, että se saattaa johtua toisen vanhempani sukutaustasta. Siihen ei kuulunut menetyksiä sodan takia, eikä kukaan ollut rintamalla. Heissä oli yhteiskunnallisista tehtävistä vastaavia henkilöitä. Eli sitä menetyksen katkeruutta ei niin esiinny siellä. En silti saanut tukea menetykseeni, jota ei ollut kenenkään edes helppoa havaita, vaan hössötystä, kuinka mä olen pärjääjä. Juurikin juu. Vasen jalka i on vain viety, kehukaa, miten mä oon niin hyvä juoksija, joska se jalkani joka on terve ja olemassa, toimii loistavasti.

Silti jokin on pitänyt uskoni katkeruudettomuudeen elossa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti artikkeleissa, joita olet googlettanut, on käsitelty surua ja menetystä sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisellä on ollut joku tai jotain, jonka on menettänyt. Esim puoliso, lapsi tai vanhempi on kuollut tai on vammautunut autokolarissa tms. Sun kohdallasi tilanne on hieman toinen eli surusi ja menetyksesi koskee asiaa, jota sulla ei ole koskaan ollutkaan (rakastava äiti). Sen vuoksi artikkeleissa on käsitelty surua ja menetystä toisella tavalla. Sun ehkä kannattaisi etsiä sellaisia artikkeleita, joissa käsitellään surua, menetystä ja sopeutumista tilanteissa, joissa esim lapsella ei ole koskaan ollutkaan toista vanhempaa (vanhempi on kuollut ennen lapsen syntymää tai vanhempi ei ole koskaan ollut lapsen elämässä mukana tai missä ihminen on syntynyt vammaisena eli ei ole koskaan ollutkaan terve). Näistä voisi olla sulle enemmän apua. 

No joo, jos niissä artikkeleissa osataan samalla auttaa lasta, jota on rankaistu siitä, että suree menetystään ja oltu sitä mieltä, että mitään et oo menettänytkään. Varmaan joiden äpärien (anteeksi ruma sana) kokemukset lähentelee sitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Minulle tuli tämä sama mieleen. Mietin myös, miksi minä kapinoin sitä vastaan. Mietin, että se saattaa johtua toisen vanhempani sukutaustasta. Siihen ei kuulunut menetyksiä sodan takia, eikä kukaan ollut rintamalla. Heissä oli yhteiskunnallisista tehtävistä vastaavia henkilöitä. Eli sitä menetyksen katkeruutta ei niin esiinny siellä. En silti saanut tukea menetykseeni, jota ei ollut kenenkään edes helppoa havaita, vaan hössötystä, kuinka mä olen pärjääjä. Juurikin juu. Vasen jalka i on vain viety, kehukaa, miten mä oon niin hyvä juoksija, joska se jalkani joka on terve ja olemassa, toimii loistavasti.

Silti jokin on pitänyt uskoni katkeruudettomuudeen elossa.

ap

Ja jos nyt jatkan omasta tilanteestani, niin se, mitä ne pärjäämistä hössöttävät sukulaiset ajattelivat minun menettäneen oli vanhempieni avioero suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo emotionaalisen äidin menetys on tapahtunut. Eli itse uskon eron olleen ensin, jäin äidille, samaan ikään tuli vaihe, joka on narsistisille vanhemmille lapsissa kestämätön, eli uhmaikä, ja olen jäänyt ihan yksin äidin kanssa, joka ei rakasta minua vs. että pystyi peittämään sen ollessani pienempi vanhemman marionetti JA isäni asui meillä. Isä, joka on aina hyväksynyt minut.

Niin sukulaiset ajattelivat että kärsin erosta jnkv ja siinä se.

ap

Ja näille "minä paranin paremmin ja oon niiiiiin mahtava ihminen ja en yhtään kiusaa lapsiani ja rakastan lapsiani ja olen tosi hyvä äiti" haluaisin sanoa, että aloin oireilla lapset saatuani käsittelemätöntä menetystä, josta käsittelemättömyydestä nousseista tunteista minua on rangaistu. Tehkää paremmin jos olette kokeneet saman.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni sanoi, että surutyö on todellakin työtä, kun hänellä oli kahden viikon täyspäivätyö hoitaessaan äkillisesti kuolleen isänsä asioita.

Tämä on monen surua kokemattoman harhaluulo. Että se suru jotenkin menee ohi hautajaisten jälkeen tai kuukaudessa tai kahdessa. Se voi kestää puoli vuotta, vuoden tai vuosia ja minulla ainakin kävi niin, että parin kuukauden jälkeen kukaan ei enää kysynyt mitään enkä sitten oma-aloitteisesti tohtinut puhua mitään ja suru patoutui sisälleni, kun olin tosi yksinäisessä tilanteessa muutenkin. 

Olisin halunnut käydä niitä muitakin surun vaiheita läpi jonkun kanssa kuin vain sitä alkushokkivaihetta. En tietenkään minään terapiatyyppisenä lastaamisena, mutta vaikka pari minuuttia silloin ja tällöin muitakin kuulumisia vaihtaessa. 

Monelle myös avioero voi olla suuri suru eikä sitäkään välttämättä ymmärretä ympäristössä. 

Miehelläni se järkytys kesti puoli vuotta. Ei pystynyt olemaan töissä edes. Mutta siis silti sanoi noin siitä valtavasta työmäärästä, minkä läheisen kuolema aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Ei kuollut isä, kaikki menetys ei ole kuolemaa. Jos olisi kuollut niin olisihan se silloin minulle jotenkin selvinnyt konkreettisesti, olisi vietetty hautajaiset ja varmasti äiti ja sukulaiset lohduttaneet jne. Nyt isä vaan katosi eikä siitä kukaan puhunut koskaan sanallakaan ja jäin yksin ihmettelemään asiaa. Mutta joo, ei ole verrannollista sinun kokemuksillesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Minulle tuli tämä sama mieleen. Mietin myös, miksi minä kapinoin sitä vastaan. Mietin, että se saattaa johtua toisen vanhempani sukutaustasta. Siihen ei kuulunut menetyksiä sodan takia, eikä kukaan ollut rintamalla. Heissä oli yhteiskunnallisista tehtävistä vastaavia henkilöitä. Eli sitä menetyksen katkeruutta ei niin esiinny siellä. En silti saanut tukea menetykseeni, jota ei ollut kenenkään edes helppoa havaita, vaan hössötystä, kuinka mä olen pärjääjä. Juurikin juu. Vasen jalka i on vain viety, kehukaa, miten mä oon niin hyvä juoksija, joska se jalkani joka on terve ja olemassa, toimii loistavasti.

Silti jokin on pitänyt uskoni katkeruudettomuudeen elossa.

ap

Ja jos nyt jatkan omasta tilanteestani, niin se, mitä ne pärjäämistä hössöttävät sukulaiset ajattelivat minun menettäneen oli vanhempieni avioero suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo emotionaalisen äidin menetys on tapahtunut. Eli itse uskon eron olleen ensin, jäin äidille, samaan ikään tuli vaihe, joka on narsistisille vanhemmille lapsissa kestämätön, eli uhmaikä, ja olen jäänyt ihan yksin äidin kanssa, joka ei rakasta minua vs. että pystyi peittämään sen ollessani pienempi vanhemman marionetti JA isäni asui meillä. Isä, joka on aina hyväksynyt minut.

Niin sukulaiset ajattelivat että kärsin erosta jnkv ja siinä se.

ap

Nyt kun olet itsekin aikuinen ja äiti, etkö näe, että äitisi ehkä traumatisoitui siitä, että jäi yksin kanssasi. Hänellä ei riittänyt voimat käsitellä eroa tai sitä edeltäneitä asioita sekä luotsata teitä eteen päin yksinään. Minä en uskaltanut koskaan raivota äidille juuri siitä syystä, että pelkäsin hänen voimiensa loppuvan ja minun jäävän totaalisesti yksin - juuri se skenaario, mikä sinulle tapahtui. Minusta tuli ylikiltti, mistä kärsin vielä tänäänkin. 

Me kaikki tiedämme, ettei kukaan koskaan voi tajuta toista täysin, mutta tulisitko please sieltä poterostasi niin näkisit muutakin kuin oman takapuolesi ja alkaisit voida paremmin. Sinun lapsuuttasi ei kukaan eikä mikään enää korjaa, joten anna sen olla. 

Menetin monta läheistä lyhyen ajan sisällä. Hoisin vain hautajaisjärjestelyt enkä tehnyt mitään surutyötä. En tainnut edes itkeä, kun olin niin kiireinen järjestelyiden kanssa. Myöhemmin kaikki iski takaisin niin voimakkaasti, että päätin käydä terapautilla juttelemassa asiasta. Se oli surutyötäni, ja kyllä sitä juttua riittikin. Nyt olen saanut rauhan ja jatkan elämää normaalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Voitko avata miten sulle konkretisoitui se ettei äitisi rakastanut sinua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Voitko avata miten sulle konkretisoitui se ettei äitisi rakastanut sinua?

En ole hän, mutta kyllähän näitä tapauksia on paljon. Lapsi jätetään yksin vaikeassa tilanteessa tai henkisesti yksin normaalielämässä. Ystävän perheeseen tuli ero ja toinen vanhempi muutti toiselle puolelle Suomea ja toinen vanhempi alkoi seurustella ja viettää aikaansa kodin ulkopuolella ja perheen 13-vuotias ja 15-vuotias elivät keskenään kotoa muuttamiseen asti. Nuorempi kokee turhautumista ja pettymystä helposti vanhempiensa tekemisistä vielä 20 vuotta myöhemminkin, koska ei ole saanut tarpeitaan tyydytetyksi silloin eikä saa tälläkään hetkellä. 

Aika moni meistä elää (tai pikemminkin on joskus elänyt ja toivottavasti lähtenyt pois) parisuhtessa, jossa toisen silmistä on katseen lämpö sammunut ja huumori kuollut ja eletään keskenään erittäin nuivissa olosuhteissa. Se henkisesti hylätty osapuoli voi alkaa oireilla rankastikin. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän samanlainen kokemus, kun sairastuin kroonisesti. Etenevä sairauteni on aika kauhea, mutta sukulaiseni ja perheenjäseneni eivät halua, että puhun siitä. He oikeasti välillä eivät sano yhtään mitään, tai vaihtavat puheenaiheen talvirenkaiden vaihtamiseen, vaikka valitukseni ei olisi mitään jatkuvaa jauhantaa samasta aiheesta, vaan akuutti, uusi ongelma (täytyy ehkä lähteä lääkäriin kohta, koska infektio näyttää uusiutuneen, kuume nousee tms.). En ole sellainen, joka valittaa aiheetta, vaan kestän aika paljon, mutta regoin ongelmiin mahdollisimman pian kun niitä esiintyy - kuten kuuluu ja kannattaa. Sitten terveydenhuollossa ja sosiaalityössä on kyselty, että onko sinulla perheenjäseniä, läheisiä joilta saat tukea. No on minulla perhe, mutta nyt vasta huomaan, millainen. Ymmärrän, että on vaikeaa jaksaa tukea, mutta en vaadi mitään ihmeitä. Ja minusta olisi ok sanoa, että harmi kun en jaksa nyt tukea tai auttaa enempää, tai että tänään en pysty. Huomiotta jättäminen on kamalaa ja murentaa luottamuksen. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaan muuttaa toiseen kaupunkiin kokonaan, saisi ehkä paremmin apua terveydenhuollosta ja perhetyöstä kun sanoisi, että en tunne eikä meillä ole täältä KETÄÄN.

Kuka haluaisi puhua siitä että menettää jonkun tulevaisuudessa? Tai miten monet pelkäävät rikkovansa sairaan pelkällä keskustelulla. Mitä jos sanot jotain loukkaavaa?

En edes itse pysty käsittelemään toisen ihmisen sairautta koska en tiedä mitä sanoa hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Ei kuollut isä, kaikki menetys ei ole kuolemaa. Jos olisi kuollut niin olisihan se silloin minulle jotenkin selvinnyt konkreettisesti, olisi vietetty hautajaiset ja varmasti äiti ja sukulaiset lohduttaneet jne. Nyt isä vaan katosi eikä siitä kukaan puhunut koskaan sanallakaan ja jäin yksin ihmettelemään asiaa. Mutta joo, ei ole verrannollista sinun kokemuksillesi. 

Ai, sori, luin huonosti ja/tai ymmärsin huonosti. No on tuokin kamalaa lapselle. Saa nähdä, miten saan käsiteltyä sen, etten ole saanut käsiteltyä asiaa ja myönnän, että se on tehnyt minusta sen, missä mulla on ongelmia, mutta tajuamatta ongelmien syytä (muuten kuin että ei ole mun vika) on ollut vaikea niitä käsitellä. Kun ainoa, mitä muistaa on se ettei äidin kanssa tule toimeen, niin vaikea tajuta, että joskus oli toisin. Mutta tiedän, että joskus oli, koska lueskeltuani äitini merkintöjä minun lauseistani Lapsuuteni-kirjassa kävi ilmi minun persoonani ja myös hänen. Olin mm. sanonut 2-vuotiaana äidin hakiessa minua puistosta, että "äiti-kulta, äiti-kulta!" Toisaalta äiti oli kirjoittanut kirjaan minusta jotain ihme settiä viitaten omaan tahtooni. Ja ongelmani olen ratkaissut 4-6-vuotiaan kyvyin ja sen jälkeen ollut sitä mieltä, että minussa ei ole vikaa. Tai siis muissa asioissa, mutta ei tässä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Minulle tuli tämä sama mieleen. Mietin myös, miksi minä kapinoin sitä vastaan. Mietin, että se saattaa johtua toisen vanhempani sukutaustasta. Siihen ei kuulunut menetyksiä sodan takia, eikä kukaan ollut rintamalla. Heissä oli yhteiskunnallisista tehtävistä vastaavia henkilöitä. Eli sitä menetyksen katkeruutta ei niin esiinny siellä. En silti saanut tukea menetykseeni, jota ei ollut kenenkään edes helppoa havaita, vaan hössötystä, kuinka mä olen pärjääjä. Juurikin juu. Vasen jalka i on vain viety, kehukaa, miten mä oon niin hyvä juoksija, joska se jalkani joka on terve ja olemassa, toimii loistavasti.

Silti jokin on pitänyt uskoni katkeruudettomuudeen elossa.

ap

Ja jos nyt jatkan omasta tilanteestani, niin se, mitä ne pärjäämistä hössöttävät sukulaiset ajattelivat minun menettäneen oli vanhempieni avioero suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo emotionaalisen äidin menetys on tapahtunut. Eli itse uskon eron olleen ensin, jäin äidille, samaan ikään tuli vaihe, joka on narsistisille vanhemmille lapsissa kestämätön, eli uhmaikä, ja olen jäänyt ihan yksin äidin kanssa, joka ei rakasta minua vs. että pystyi peittämään sen ollessani pienempi vanhemman marionetti JA isäni asui meillä. Isä, joka on aina hyväksynyt minut.

Niin sukulaiset ajattelivat että kärsin erosta jnkv ja siinä se.

ap

Nyt kun olet itsekin aikuinen ja äiti, etkö näe, että äitisi ehkä traumatisoitui siitä, että jäi yksin kanssasi. Hänellä ei riittänyt voimat käsitellä eroa tai sitä edeltäneitä asioita sekä luotsata teitä eteen päin yksinään. Minä en uskaltanut koskaan raivota äidille juuri siitä syystä, että pelkäsin hänen voimiensa loppuvan ja minun jäävän totaalisesti yksin - juuri se skenaario, mikä sinulle tapahtui. Minusta tuli ylikiltti, mistä kärsin vielä tänäänkin. 

Me kaikki tiedämme, ettei kukaan koskaan voi tajuta toista täysin, mutta tulisitko please sieltä poterostasi niin näkisit muutakin kuin oman takapuolesi ja alkaisit voida paremmin. Sinun lapsuuttasi ei kukaan eikä mikään enää korjaa, joten anna sen olla. 

No siis....ei varmasti traumatisoitunut siitä. Se, jos ero nosti hänen lapsuutensa traumat pintaan on erittäin mahdollista. Ja siis äitini on kaksijakoinen ihminen, toisaalta eritäin pärjäävä, kova, hän otti eron isästäni, hänen ammattinsa oli organisoida kansainvälisiä kongresseja, hän kykeni pitämään useita lankoja samanaikaisesti käsissään ja kohauttamaan olkiaan monille asioille. En voi mitenkään nähdä, että mun ois kuulunut ajatella, että jospa toi tosta romahtaa koska mulla on paha olla! Varsinkin kun siis sitä pahaa oloa tuli häneltä. Hän esitti niin mahtavaa ihmistä ja pärjääjää ja ystäviä oli suomi-saksaseuraa ja suomi-ranskaseuraa myöten ja otti vapaa-ajalle kieltenopiskelua, opaanhommia whatever.

Toisaalta sitten hän oli taas tosi eepävarma ja koki joutuvansa häpeämään minua, vaikka hänen tehtävänsä oisnollut kasvattaa minua, ei virua jossain itsesäälin lammikossa häpeämässä täysjärkistä lastaan. Hän eli joskus ihan ihmeesti irti todellisuudesta ja riitaa tuli siitä, kun minä en nähnyt asioita yhtä harhaisesti vaan olin se terveempi ja vaadin häntä kojtelemaan minua oikeudenmukaisesti, niin ei, kun äidin piti saada tuomita minut harhojensa perusteella. Muttasiis ne ei olleet mitään ufo tulee ja sieppaa -harhoja, jotka kuka vaan tajuaa sekoiluksi, vaan tyyliin "ne inhoaa sinua koska", enkä minä sitten lopulta enää tiennyt mikä on totta ja mikä ei. Myöhemmin siis minulle aiempi terapiani vahvisti, että minä olin se terve, ei äitini niissä kohdissa.

ap

Kerroin tämän toisessa ketjussa ja kaikki yhtä lukuunottamatta antoivat alapeukkuja. Isäni kuoli kun olin nuori ja kerroin kaverilleni.

Hän sanoi että "kauheeta, mä en vois elää. Mä rakastan mun isää niin paljon, että tappaisin itseni jos mun isä kuolisi".

Mä muistan ton kommentin loppuelämäni. Se oli julma. En koskaan voi käsittää että uskovainen ihminen kykeni tuollaiseen pahuuteen.

Koskaan en isäni kuolemasta voinut puhua. Ihmiset meni vaikeaksi jos edes mainitsin isän. Ja lohdutusta en saanut vaan selkeän käskyn tappaa itseni jos isääni rakastin.

En oikeasti käsitä miten kertomani sai alapeukkuja. Miten vitussa te voitte olla tuollaisia. Jos teidän perheen isä kuolee tapatteko kaikki itsenne? Käskette lapsennekin tappamaan itsensä? Jos oikeasti rakastitte..

Surua ei todellakaan osata käsitellä eikä surevaa lohduttaa vaan maassa olevaa potkitaan päähän.

Mitä tarkoittaa kivikissaäiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

Olen kivikissaäiti ja haluan vain sanoa, että sun tilanteesi on erilainen kuin minun. Sinulta kuoli isä, anyone could see. Sä itsekin tajusit menetyksen. Ymmärrän, ettet saanut apua ja tukea menetykseesi ja että lisäksi de facto menetit isän kokonaan. Mutta. Sanoisin, että se, että menetit jotain, minkä jokainen tunnistaa sinut itsesi mukaan lukien on auttanut sinua aivan helvetisti asian käsittelyssä ja sen käsittelyssä, ettei sinua tuettu.

Minä menetin käytännössä äidinrakkauden, emotionaalisen äidin, ILAN, ETTÄ KUKAAN TIESI, EN EDES ITSEKÄÄN SANOITUKSEN TASOLLA, AINOASTAAN TUNTEEN. Minä oireilin menetystä, mutta sen lisäksi myös sitä, ettei minun sallittu käsitellä sitä, eli jos olin ihan helvetin kiukkuinen siitä, että olin menettänyt äitini rakkauden niin äiti rankaisi minua siitä ja sanoin, että minä olin paha.

Vaikka en ollut.

Voit miettiä, mitä se teki millekään minun kehitykselleni ja luonteeni peilaamiselle äidistä ja käsityksestäni luonteestani muiden silmissä. Ja mille se on tuntunut, kun ilman omaa syytäni se kaikki on ollut paskaa ja mustaa ja vihaa.

ap

Voitko avata miten sulle konkretisoitui se ettei äitisi rakastanut sinua?

No siis henkinen väkivalta, joka oli varmasti tiedostamatonta ja tahatonta. Mutta en voi ottaa samaan aikaan ihmiseltä vastaan henkistä väkivaltaa, ja tunnetta ja uskoa siitä, että hän rakastaa minua. Henkinen väkivalta oli hänen huonoa käytöstään, jota hän ei suostunut korjaamaan ja jolla hän vahingoitti minua samaan aikaan rangaisten minua siitä, jos minä käyttäydyin huonosti, VAIKKA olisin tehnyt sen tietämättömyyttäni, enkä koskaan pahuuttani tai ilkeyttäni. Miksi se oli sallittua hänelle, mutta ei minulle? Ja siis ihan ok, ettei mullekaan, mutta miksi hänelle? Ja mieti mille tuntuu tulla rangaistuksi, kun teet samasi mallin mukaan?

Mutta varsinaisesti tajusin asian aikuisena kertoessani äidille, että olen kokenut hänen toimintansa haavoittavana, ja oletin että hän on kauhuissaan, että minusta on tuntunut pahalta ja että se viha on satuttanut minua, jota hän piti kasvatuksena. Niin hän oli edelleen sitä mieltä, että olin ansainnut sen kaiken kasvatuksen nimessä, eikä nähnyt siinä mitään vikaa, että kyseinen kasvatus oli suoritettu niin, että se satutti ja haavoitti minua, eli että siitä oli pelkkää haittaa. Hän ei ottanut millään tasolla vastaan sitä, että ois itse erehtynyt. Jonka oisin antanut anteeksi, vähänkö itsekin olen erehtynyt sen 6-vuotiaan opeillani.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoittaa kivikissaäiti?

Mun "haukkumanimi" palstalla joillekin kirjoittelijoille. Toinen on "äitihullu", joka on niin vastenmielinen, että jos haluan että tiedetään minun kirjoittavan, käytän kivikissaäitiä, koska en jaksa/osaa keksiä mitään nikkiä. Koska ikinä tarkoitukseni ei ollut olla sen enempää tunnistettava, mutta ketjuissani on usein niin kntroversiaalit aiheet ja lähestymistapa, että ihmiset haluavat tulla niihin huutamaan aina, että taas se *** kirjoittelee!

ap