Onko ero oikea ratkaisu?

... JATKOA

Hankala suunnitella toisen kanssa tulevaisuutta, kun näemme aina joskus silloin tällöin. Olen alkanut miettimään, että tähänkö tuhlaan parhaimmat vuoteni. Vaikka miehen kanssa ehdottomasti olen kokenut todella paljon hyviä asioita, niin pelkään, että havahdun 30-vuotiaana kuinka yksin ja yksinäinen olen. Entä jos tämä on tätä 10 vuoden päästä, ja minä esimerkiksi haluaisin perheen jne.

En tiedä mikä miehessä on muuttunut, enkä sitä saa selville vaikka kuinka jankkaisin, koska ei itse huomaa, että on muuttunut. Vuosi sitten oli vielä aivan eri ääni kellossa, mutta.. Eli ei aina ole ollut tuollainen. Pitäisikö vain antaa aikaa ja odotella? Alan vaan itse olemaan niin loppu. Tuntuu, etten tunne enää koko tyyppiä ja hän ei tunne minua. Hän ei ole enää se ihminen, jolle ensimmäiseksi kerron suuret salaisuudet tai mitä päivän aikana on tapahtunut.

Vaikka yritän keskustella, mies vain myötäilee tai ei oikein sano mitään, jankkaa vain, että mitä minä haluaisin hänen sanovan.. No olevan tietenkin omaitsensä. Kun tätä kirjoitan ja luen uudelleen, kaikki merkit viittaavat siihen, ettei häntä enää kiinnosta.. Mutta en jaksa uskoa siihenkään, koska olen niin monta kertaa sanonut, että on ihan OK sanoa suoraan jos näin on, mutta ei kuulemma ole. Hetki sitten ehdotti yhteen muuttamistakin, mutta minun mielestäni siinä ei ole mitään järkeä kun suhde on tässä jamassa.

Muutama päivä sitten sanoin miehelle, että haluan pitää taukoa, koska tästä ei tule mitään.. En saanut häntä reagoimaan siihenkään oikein mitenkään. On hiljaa ja vetäytyy, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa mihinkään. PRKL!

Miehellä on ollut pientä masennusta, joten en tiedä onko vaipunut johonkin masennukseen ja sen vuoksi on välinpitämätön kaiken suhteen. Hän ei oikein mitään muuta tekisi, kuin pelaisi kotona koneella.. Sen ajanvietteen kanssa saattaa mennä monia tunteja, hän siis on riippuvainen. Käy kuitenkin koulussa, mutta vapaa-ajan viettää koneella. Ja ilmeisesti kun kotona on näin mielekästä tekemistä, ei minua sitten juuri mihinkään tarviikkaan. Tai näin minä sen olen ajatellut..

Sanokaa nyt mitä hemmettiä teen! Välitän tyypistä valtavasti, kerrankin tuntui, että kolahti kunnolla ja molemmat ihastuimme toisiimme. Mutta en kestä enää tätä, että "seurustelen", mutta käytännössä en seurustele, koska en ikinä kuule toisesta tai näe häntä, vaikka asumme parin kilometrin säteellä.. En vaan saa mitään kontaktia mieheen, en hyvällä enkä pahalla. Tuntuu, jos yritän keskustella, niin mies on josain aivan eri sfääreissä, eikä ymmärrä lainkaan mistä puhun. Ei näe, että meillä olisi mitään ongelmia.. Joten miten voisin ongelmista sitten puhuakaan..

Ehkä vain haluamme elämältä eri asioita. Onhan hän aika nuori, mutta voiko senkään piikkiin laittaa kaikkea. On elämä vaikeaa. :(

Kirjoitit "Oli enemmän läsnä, oli kiinnostunut minun asioistani, oli kiinnostunut siitä kuka minä olen." ja valitettavasti, kun mies kerran lakkaa olemasta näistä asioista kiinnostunut, niin se oli siinä, ei se uudestaan kiinnostu. Joillakin vain tunne-elämän kaava menee noin, ensin ollaan niin kiinnostuneita ja sitten toinen alennetaan huonekaluksi. Etsi erilainen, ei tuollaisen kanssa pitemmän päälle kannata olla.

Onko miehellä jonkinlainen hoitosuhde olemassa masennukseensa liittyen? Ensimmäisenä kannattaisi tuo asia tsekata, että jos hän ei vaan tunnista itsekään pahaa oloaan ja paetessaan pelaamiseen, joutuu vielä syvemmälle. Siinä sitten jäävät kaikki muut asiat elämässä syrjään, kun ei ole jaksamista kuin aivan välttämättömimpään.

Ihmistyypistä riippuen voi kyse myös olla sokeudesta omalle toiminnalleen. Mitäpä jos sanoisit hänelle, että jos hän haluaa jatkaa suhdetta kanssasi, teidän on löydettävä yhteinen sopimus siitä, mitä parisuhde teillä tarkoittaa. Joku putkiaivo voi tarvita konkreettisia asioita kuten että näette vähintään kolmesti viikossa. Alkuhuuma on voinut kannustaa häntä aluksi aktiiviseksi, mutta sen vähän hälvettyä, todellinen höppänä paljastuu alta.

Olipas pitkä ja mielenkiintoinen teksti! Mahdollisesti olet tehnyt aivan oikeita havaintoja. Ette ehkä oppineet tuntemaan toisianne oikeasti ja olemaan tarpeeksi toistenne kanssa. Kaikki on kaatunut typeriin ja tyhjänpäiväisiin kinasteluihin. Kumpaakaan sen enempää syyllistämättä. Ehkä sillä miehellä vaan elämä on mennyt niin että se ei oikein saa mistään kiinni tai itsetunto tms. ongelmia. Ja roikkuu sinussa vain vanhojen aikojen vuoksi säilyttäen keskusteluyhteyden haikein mielin ja hakee samalla helpotusta läheisyyden kipeyteen. Ei välttämättä enää kaiken jälkeen tiedä mitä haluaa sinusta ja toivoisi että kaikki olisi enää vain ystävyyttä silti hivenen mustasukkaisuutta potien jos satut löytämään jonkun toisen rinnallesi.

uusi täällä kirjoitti:

Olipas pitkä ja mielenkiintoinen teksti! Mahdollisesti olet tehnyt aivan oikeita havaintoja. Ette ehkä oppineet tuntemaan toisianne oikeasti ja olemaan tarpeeksi toistenne kanssa. Kaikki on kaatunut typeriin ja tyhjänpäiväisiin kinasteluihin. Kumpaakaan sen enempää syyllistämättä. Ehkä sillä miehellä vaan elämä on mennyt niin että se ei oikein saa mistään kiinni tai itsetunto tms. ongelmia. Ja roikkuu sinussa vain vanhojen aikojen vuoksi säilyttäen keskusteluyhteyden haikein mielin ja hakee samalla helpotusta läheisyyden kipeyteen. Ei välttämättä enää kaiken jälkeen tiedä mitä haluaa sinusta ja toivoisi että kaikki olisi enää vain ystävyyttä silti hivenen mustasukkaisuutta potien jos satut löytämään jonkun toisen rinnallesi.

Minusta tuntuu, että me kyllä aikanaan tunsimme toisemme hyvin. Olemme tunteneet toisemme jo ennen tätä välien lähentymistä. Sanotaanko, että alamäki alkoi noin puoli vuotta sitten. Ennen sitä minä olin se ihminen, joka miestä kiinnosti eniten maailmassa.

Kai se on miehen puolelta nyt jokin kyllästyminen. Silti hän ei tunnista ongelmia tai varsinkaan ole valmis puhumaan niistä. Olen monta kertaa tosiaan keskustellut, että onko hänellä toinen, haluaisiko hän olla vain ystävä, onko hänellä jotain mielen päällä, haluaisiko hän aikalisän jnejne.. Kuulemma ei ja aina vastaa rauhallisesti, että haluaa olla minun kanssa loppuelämän eikä halua ketään muuta.

Tämä valitettavasti suhteessa menee niin, että minä taidan nyt olla se ihminen, jolla ne ongelmat on.. Eli minä voin huonosti, miehellä kaikki on mukamas ok, eikä näe mitään parannettavaa suhteessamme. Olen niin monta kertaa yrittänyt puhua, että en jaksa. Se menee vain siihen, että juttelen yksin. Olen yrittänyt antaa miehelle aikaa, jos paremmat ajat olisivat edessä päin.. Olen yrittänyt kärvistellä yksikseni näiden tunteiden kanssa, mutta nyt olen jotenkin havahtunut, että ei parisuhteen kuuluisi olla tällaista. Että olen suhteessa, mutta niin yksin ja yksinäinen.

Kun taas näemme miehen kanssa, se yksinäisyys unohtuu. Meillä on tosi hauskaa ja jutellaan niitä näitä. Mies ei vaan halua nähdä kuin ehkä pari kertaa kuukaudessa. Sen ajan tunnen itseni todella yksinäiseksi, kun en saa häneen minkäänlaista kontaktia, esimerkiksi puhelimen kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Onko miehellä jonkinlainen hoitosuhde olemassa masennukseensa liittyen? Ensimmäisenä kannattaisi tuo asia tsekata, että jos hän ei vaan tunnista itsekään pahaa oloaan ja paetessaan pelaamiseen, joutuu vielä syvemmälle. Siinä sitten jäävät kaikki muut asiat elämässä syrjään, kun ei ole jaksamista kuin aivan välttämättömimpään.

Ihmistyypistä riippuen voi kyse myös olla sokeudesta omalle toiminnalleen. Mitäpä jos sanoisit hänelle, että jos hän haluaa jatkaa suhdetta kanssasi, teidän on löydettävä yhteinen sopimus siitä, mitä parisuhde teillä tarkoittaa. Joku putkiaivo voi tarvita konkreettisia asioita kuten että näette vähintään kolmesti viikossa. Alkuhuuma on voinut kannustaa häntä aluksi aktiiviseksi, mutta sen vähän hälvettyä, todellinen höppänä paljastuu alta.

Ilmeisesti ei ole ollut hoidossa ko. asian vuoksi. Eli masennusta ei ole diagnosoitu, mutta olen lähes varma, että jokin diagnoosi sieltä tulisi. Mahdollisesti masennus, miehessä on myös paljon ADD kaltaisia piirteitä. Ei saa oikein elämästä kiinni, on saamaton/laiska ja kaikki on vähän semmoista aikaansaamatonta kaaosta. Silti pidän hänestä niiin paljon, vaikken pari vuotta sitten vielä olisi osannut kuvitella, että tällaiseen miestyyppiin voisin rakastua. Jotenkin vain alussa toivoin, että saamme yhdessä elämämme kasaan, kunhan olen miehen tukena ja autan häntä. Mutta nyt lähinnä tuntuu, että hän työntää minua pois.

Tuo kyllä kuulostaa loogiselta, ettei elämässä riitä jaksaminen, kuin kaikkein välttämättömimpään.. Aina ei siihenkään. Selkeästi mies pelaamisesta saa jotain sellaista, että siihen haluaa tuntikausiksi jumittua päivässä. Ja kun kotona on näin mielekästä tekemistä, toisaalta ymmärrän, ettei hän juuri muuta sitten kaipaakaan.

Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Odotella parempia päiviä? Kantaa mies väkisin hoitoon? En usko, että hän välttämättä suostuisi menemään. Toisaalta ymmärtää, että hänessä on tuollaisia puolia, mutta kuittaa ne sillä, että sellainen hän nyt vain on. 

Olenkin miettinyt, että pitääkö mies minua niin itsestään selvyytenä jo, ettei jaksa panostaa.. Vai onko tosiaan alkuhuuma laantunut niin, ettei kiinnosta. Toisaalta, kun tässä nyt viime kuukaudet olen yrittänyt puhua niin hyvällä, että huonolla, niin ei kai voi enää olettaa, että meillä kaikki olisi kunnossakaan? Viimeiseksi olen sanonut, että tarvitsen pienen aikalisän, että voin miettiä mitä elämältäni haluan. En pysty enää tällaiseen, koska sattuu niin paljon. En pysty jatkuvasti enää tuntemaan näitä negatiivisia tunteita, joita suhde minulle aiheuttaa. Mies ei tähänkään oikein vastannut mitään.. Ja sen jälkeen hänestä en ole kuullutkaan mitään. Enkä varmasti tule kuulemaan, ellei sattumoisin törmätä kaupassa tai laita hänelle itse viestiä. Tuntuu, että hänelle on aivan sama mitä tapahtuu. Mutta olen kyllästynyt olemaan se ainoa ihminen, joka taistelee meistä ja meidän tulevaisuudesta. Voimat loppuu.

En jaksa lukea tota tekstiä, liian pitkä, en sano mitään, ei kannata varmaan täällä kysellä (jos olet tosissasi).

Relationshit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko miehellä jonkinlainen hoitosuhde olemassa masennukseensa liittyen? Ensimmäisenä kannattaisi tuo asia tsekata, että jos hän ei vaan tunnista itsekään pahaa oloaan ja paetessaan pelaamiseen, joutuu vielä syvemmälle. Siinä sitten jäävät kaikki muut asiat elämässä syrjään, kun ei ole jaksamista kuin aivan välttämättömimpään.

Ihmistyypistä riippuen voi kyse myös olla sokeudesta omalle toiminnalleen. Mitäpä jos sanoisit hänelle, että jos hän haluaa jatkaa suhdetta kanssasi, teidän on löydettävä yhteinen sopimus siitä, mitä parisuhde teillä tarkoittaa. Joku putkiaivo voi tarvita konkreettisia asioita kuten että näette vähintään kolmesti viikossa. Alkuhuuma on voinut kannustaa häntä aluksi aktiiviseksi, mutta sen vähän hälvettyä, todellinen höppänä paljastuu alta.

Ilmeisesti ei ole ollut hoidossa ko. asian vuoksi. Eli masennusta ei ole diagnosoitu, mutta olen lähes varma, että jokin diagnoosi sieltä tulisi. Mahdollisesti masennus, miehessä on myös paljon ADD kaltaisia piirteitä. Ei saa oikein elämästä kiinni, on saamaton/laiska ja kaikki on vähän semmoista aikaansaamatonta kaaosta. Silti pidän hänestä niiin paljon, vaikken pari vuotta sitten vielä olisi osannut kuvitella, että tällaiseen miestyyppiin voisin rakastua. Jotenkin vain alussa toivoin, että saamme yhdessä elämämme kasaan, kunhan olen miehen tukena ja autan häntä. Mutta nyt lähinnä tuntuu, että hän työntää minua pois.

Tuo kyllä kuulostaa loogiselta, ettei elämässä riitä jaksaminen, kuin kaikkein välttämättömimpään.. Aina ei siihenkään. Selkeästi mies pelaamisesta saa jotain sellaista, että siihen haluaa tuntikausiksi jumittua päivässä. Ja kun kotona on näin mielekästä tekemistä, toisaalta ymmärrän, ettei hän juuri muuta sitten kaipaakaan.

Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Odotella parempia päiviä? Kantaa mies väkisin hoitoon? En usko, että hän välttämättä suostuisi menemään. Toisaalta ymmärtää, että hänessä on tuollaisia puolia, mutta kuittaa ne sillä, että sellainen hän nyt vain on. 

Olenkin miettinyt, että pitääkö mies minua niin itsestään selvyytenä jo, ettei jaksa panostaa.. Vai onko tosiaan alkuhuuma laantunut niin, ettei kiinnosta. Toisaalta, kun tässä nyt viime kuukaudet olen yrittänyt puhua niin hyvällä, että huonolla, niin ei kai voi enää olettaa, että meillä kaikki olisi kunnossakaan? Viimeiseksi olen sanonut, että tarvitsen pienen aikalisän, että voin miettiä mitä elämältäni haluan. En pysty enää tällaiseen, koska sattuu niin paljon. En pysty jatkuvasti enää tuntemaan näitä negatiivisia tunteita, joita suhde minulle aiheuttaa. Mies ei tähänkään oikein vastannut mitään.. Ja sen jälkeen hänestä en ole kuullutkaan mitään. Enkä varmasti tule kuulemaan, ellei sattumoisin törmätä kaupassa tai laita hänelle itse viestiä. Tuntuu, että hänelle on aivan sama mitä tapahtuu. Mutta olen kyllästynyt olemaan se ainoa ihminen, joka taistelee meistä ja meidän tulevaisuudesta. Voimat loppuu.

Kokeile ehdottaa miehelle, että menisi juttelemaan voinnistaan opiskelijaterveydenhuoltoon. Jos hän ei suostu, eikä myöskään panostamaan suhteeseen keskustelun jälkeen, jossa puhutte toiveistanne ja miten ne toteutetaan niin sitten jätät hänet. Et pysty parantamaan hänen mahdollista masennustaan etkä saa suhdetta toimimaan yksin.

Mietin ensimmäistä kertaa erotessani, että voiko se olla oikea ratkaisu, kun se tuntuu niin pahalta. Olihan se. Nuorena hoivaamisvimmassani en pystynyt päästämään irti suhteesta, joka parisuhteena oli jo kuollut. Halusin vain huolehtia ja halusin luoda turvallisuuden tunnetta.

Jos ikä täsmäisi sanoisin että seurustelet mun exän kanssa.

Meillä oli vuosi ikäeroa, kaukosuhteessa oltiin melkeen kolme vuotta, kunnes jätkä laitto viestin että ei enää tunnu oikeelta jnejnejne ei jaksa esittää enää muuta kuin on ➡️ kyseinen herrasmies oli siis suhteen alussa yrittänyt olla jotain muuta kun on ja vuosien varrella alko rassaamaan ja hänestä tuli kanssa tosi etäinen, nähtiin todella harvoin ja useimmin mun alotuksesta, ei kysellyt että mitä kuuluu eikä edes sitä öitä-viestiä pistänyt ennen kuin itse laitoin.

Suosittelen että selvitätte ton masennusasian ja mitä sieltä sitten tuleekaan niin yritätte puhua, jossei onnistu niin jätä se. Turhaan siinä nökötät.