Tarvitseeko suhteessa olla sielunkumppaneita?

Olen löytänyt elämääni ihanan miehen. Hän on komea, fiksu ja kaikin puolin upea ihminen. Kukaan ei ole koskaan kohdellut minua yhtä hyvin kuin hän. Seksi on hyvää ja siltäkin osin sovimme hyvin yhteen. Yhdessäolo on helppoa ja elämämme sopivat hyvin yhteen, tulevaisuuden tavoitteet ovat samanlaisia ja niin päin pois.

Mies olisi täysin valmis sitoutumaan oikeasti, mutta minua vaivaa yksi asia. Molemmat aiemmat suhteeni ovat alkaneet tulisella rakastumisella. Koen että edellinen mieheni oli ehdottomasti puuttuva puolikkaani ja sielunkumppanini. Suhde oli täynnä syviä tunteita ensitapaamisesta suhteen loppuun saakka. Ero varmasti johtui siitä, että koko suhde meni ns. kaasu pohjassa.

Kerran jo pistin suhteen tähän uuteen mieheen jäihin tämän vuoksi. Hän odotti minua vuoden verran ja nyt olemme päätyneet uudelleen jonkin tason suhteeseen. Haluan ehdottomasti hänen kuuluvan elämääni ja minulla on hauskaa ja turvallinen olo hänen seurassaan. Tarvitseeko kaikkien tyydyttävien ja kestävien suhteiden alkaa vahvalla intohimolla ja palolla vai voiko syvä rakkaus kehittyä hitaasti?