"Täydellinen" äiti

Olen jo aikuinen nainen ja vasta hiljattain tajunnut millainen äiti minulla oikeesti on. Jollain tapaa "lamppu" on syttynyt ja näen nyt kaiken tosi kirkkaana. Olen aina pitänyt äitiäni rakastavana ihmisena, mutta viime aikoina tajunnut, että hänen rakkaus on jollain tapaa häiriintynyt. Hän piti minut hengissä, joka näytti olevan sille se suurin päämäärä. Samalla oli uhrautuva ja sai aikaan vaikutuksen, että olin hänen silmäteränsä.
Totuus oli ihan toinen. Luultavasti mä olin hänen pelastuslauttansa, johon hän takertui, eikä halunnut, että kasvan aikuiseksi. Lapsuus ja vahaisaikuisuus oli pelkkää kontrolloimista ja syyllistämistä. Kun taistelin vapaudestani, niin olin todella hankala lapsi.

Kun halusin hakea johonkin kouluun, niin sain kuulla kuinka en tule siellä kuitenkaan pärjäämään. Täysi-ikäisenä, kun halusin muuttaa pois, niin en ois pärjännyt yksin. Uimisenkin jouduin opettelemaan vasta aikuisena, kun ei mua uimakouluunkaan lapsena päästetty.

Pahinta tässä kaikessa on kuinka pitkään olin, niin sokea ja syyllistin aina itseäni. Olen koko ikäni ollut jotenkin "saamaton" ja ihmetellyt, että mistä tämä johtuu. No olen kuitenkin taistellut itselleni ammattikorkeakoulututkinnon ja alan työpaikan. Tämä oli todella pitkän ja hankalan taistelun tulos. En osaa päättää mistään, enkä oikein ikinä tiennytkään mitä haluan ja kaiken uuden aloittaminen on ollut todella vaikeata.

Onko jollain samoja kokemuksia? Kuinka olet saanut kaivettua syvältä sisältä sen itsesi esille?