Minusta tuntuu, ettei minulla ole isää

Miten hän sitten kohteli? Kuin ilmaa, vai kuin koiraa?

Vierailija kirjoitti:

Miten hän sitten kohteli? Kuin ilmaa, vai kuin koiraa?

Normaali ihminen kohtelee koiraakin paremmin.

Mullakaan ei ollu omaan isään oikein mitään välejä. Saman katon alla asuttiin. Ei ikinä keskusteltu, varovaisesti saatettiin muutama sana vaihtaa. Viestinvälitys kulki muuten usein äidin kautta.

Kun isä kuoli, se ei tuntunut missään. Se oli outoa, koska se oli yllättävää, mutta en ollut surullinen. Kahden sedänkin (isän veljiä) kuolemat on surettanut, mutta itse isän.. ei mitään. Hautajaisiin en olisi meinannut mennäkään, mutta äiti käski. Onneksi menin, olisi harmittanut jälkikäteen. Sekin on aina harmittanut, kun en mennyt yhden sedän hautajaisiin. Oltais menty sinne isän ajamana, iso perhe, niin ei sinne autoon huvittanut ahtautua.

Isän kuolemasta tuli tänä kesänä 10 v täyteen ja kävin haudalla ekaa kertaa hautajaisten jäljeen. Jotenkin suretti, tai pikemminkin ehkä säälitti, katsoa sitä hautaa. Vähän vino puuristi, johon kaiverrettua nimeä hädin tuskin erotti.

Minua kohdeltiin kuin ilmaa. Ihan 100 % vailla poikkeuksia. Kyllähän se jälkensä jätti.

Monilla ei ole ollut isää, pelkkä siittäjä vain. Isäksi ei tulla sillä, että siittää lapsen.

Eikä taitavaksi provoilijaksi sillä että paljastaa itsensä. ;)

Ei minullakaan, vaikka ydinperhe oltiin. Isä oli aina töissä. Vähintään omassa toimistossaan. Sunnuntaisin tehtiin koko perheenä jotain, käytiin uimassa tai hiihtämässä, mutta ei se riitä. En edes muista isäni olemassaoloa, vaikka asuu muutaman kilsan päässä.

Minusta eroperheet ja uusperheet syyllisestään liian heppoisasti. Ei se ydinperhe kaikelta säästä.

N49

Sama juttu täällä. Isä ei osallistunut lapsuuteeni millään tavoin. En ole vuosikymmeniin puhunut hänen kanssaan. Nyt on tuntematon vanha äijä joka asuu äitini kanssa. Kun sairastui pari v sitten, kukaan äidin lisäksi ei käynyt sairaalassa katsomassa.

Eikä tule olemaan minunkaan lapsieni elämässä. Miksi olisi, tuntematon vanha äijä.

Ihmiset ei yleensä ymmärrä millaista se on, kun isä ei ole ollut elämässä mukana millään positiivisella tavalla. Oikeastaan koko perhe olisi ollut varmasti onnellisempi ihan niin, että olisi ollut äiti ja me lapset. Se isä oli ihan kuin vieras, ilkeä ja vihainen myös.

Lapsuus tuntui enimmäkseen tällaiselta kuin moni on kuvannut, enemmän muistan kun isä tiuski tai huusi kun tein jonkun virheen tai olin ärsyttävä, ei oikein kuunnellut tai vastannut minulle, suoraan isään liittyviä positiivisia juttuja muistan kaksi. Kun vanhemmat erosivat ollessani esiteini olin tosi ahdistunut, kun jouduin asumaan hetken isän luona ja kuulemaan kun hän puhui äidistä tosi rumasti, sekä oli erityisen sulkeutuneen ja vihaisen oloinen.

Kun aikaa kului välimme paranivat, huomasin että isä onkin ihan mahtava kokki, saimme keskusteltua paremmin... Ja nyt aikuisena olen läheisempi isäni kuin äitini kanssa. Isäni vaikuttaa kiinnostuneelta elämästäni ja olen aina tervetullut käymään, äidin kanssa välit ovat etäisemmät, kun häntä ei tunnu kiinnostavan kyläily kumpaankaan suuntaan kyselyistä huolimatta.

Jälkeen päin mietittynä huomasin tunteneeni aina että äiti oli (ja on) sosiaalinen, iloinen, muista kiinnostunut ihminen joka keksi aina kavereistani ja siskoistani hyvää sanottavaa. mutta minä melkeinpä ärsytin häntä ja kiinnostusta ei riittänyt enää kotona asuvalle lapselle kuin "pakollinen" määrä. Huomiota tuli yleensä kun käyttäytyi huonosti, menestys koulussa tms. positiivinen ei häntä liikuttanut.

Ristiriitainen olo kun äiti piti lapsuudessa  ja nuoruudessakin huolta perustarpeista ja isä oli kovin vieras, nyt taas isä on se joka haluaa kylään ja äiti ei.Hänen huomio menee serkuille, sisaruksilleni, miehelleen, minne milloinkin. Olin kai jotenkin pettymys mt-ongelmieni kanssa, ilmeisesti vahinko ja ehkä ainoa syy mikä piti äitiäni onnettomassa liitossa. Välillä on jotenkin irrallinen olo kun lapsi minussa kaipaa äitiä vaikka järki sanoo ettei siellä ole sitä mitä oikeasti kaipaan.

En tunne isää kohtaan yhtään mitään, koska se on minulle käytännössä vieras ihminen. Lisäksi erittäin ikävä ja hankala sellainen.

Sillä oli mahdollisuus olla isä, mutta ei kelvannut. En koe, että minun pitäisi olla siitä pahoillani. Itseni puolesta olen, mutta olen saanut isän korvikkeen muualta.