" Vaativa lapsi" . Tuttavan luona nähtyä.

äitiä. No oikein, yksi on vähän kurlaileva, mutta 90 % äideistä kasvattaa ihan ok, ainakin täällä maalla. Jospa se on sitä maalaisjärkeä?

Tuntematta kyseistä perhettä voin kertoa pari esimerkkiä lähipiiristäni. Heillä on vähän samanlaista touhua. Ulkopuolisena se näyttää kamalalta, mutta kun kyseiset perheet tuntee, niin siinä huomaa logiikan.



Toisessa äiti on psykologi, joka ei ole mikään kotihengetär. Hän korostaa, että lasten kanssa pitää olla ja antaa aikaa. Kaikki muu on toissijaista.



Toisen perheen lapset ovat jo teini-ikäisiä. Ja hyväkäytöksisisä. En tiedä, miten heistä sellaiset tuli, kun pienenä saivat elää kuin pellossa.



Eli ehkä kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Äidin puhelin soi, niin äiti kysyy lapselta " saako äiti vastata tähän" .

Äiti menee lapsen viereen sohvalle istumaan ja kysyy, saako äiti istua tähän. Lapsi sanoo ei ja äiti siirtyy toiseen paikkaan.



Mutta tämä on vain julkisivua, oman perheen kesken kotioloissa sitten kasvatetaan huutamalla.

ei ollutkaan arvostella kodin siisteyttä (ehkä heillä on niin puhtaat lattiat, että niiltä voi vaikka syödä, heh heh) vaan rajojen puutetta. Lapsilla ei ole minkäänlaista itsehillintää, kaikki on aina " minun minun minun" , vanhemmat antavat lapsen päättää kaikesta jne. Enkä millään usko, että näiden lapsien on mukava olla, sillä he ruinaavat itkemällä, kiukkuavat, ja saavat raivareita. Koko ajan vaan kauhean negatiivinen olo, kun pitää olla vastuussa liian monista päätöksistä. Väittäisin, että lapsella olisi huomattavan helpompi olla, jos hänelle ei annettaisi vaihtoehtoja ja kurista pidettäisiin kiinni. Jäisi aika monet itkut itkemättä. Ja kyllähän nämäkin rauhoittuvat usenmiten kasvaessaan, mutta eivät valitettavasti ensimmäisillä luokilla, kun pitäisi tärkeimmät taidot oppia.

Kyllä minäkin tiettyjen ihmisten tullessa kylään lipsun..myönnän, mikä on tietysti lapsen kannalta huono. MUTTA en jaksaisi aina tehdä asioista isoja numeroita.

Toinen asia jota et huomioi, on yksinkertaisesti jaksaminen. Itse olen elänyt kaksi raskasta vuotta läheisen sairastumisen, lasten sairauksien jne keskellä. Ne ovat uuvuttaneet minut. En ole päässyt kotoa mihinkään, autottomana päivisin, iltaisin tuhannen väsynyt. Kasvatusasioissa olen yrittänyt parhaani mukaan olla johdonmukainen, rajat tiukasti vetävä. Mutta joskus, joskus kun uuvuttaa ei jaksa. Ei yksinkertaisesti jaksa taistella jostain, mistä taistelee jokainen päivä tuntien ajan.



Ei kukaan voi ymmärtää sellainen, joka ei raskasta uupumusta ole läpikäynyt, millaista on kasvattaa kaksi alle 3 vuotiasta. Itsekin kasvatusalan ammattilaisena LUULIN että osaan asiat, vaan ei se siitä ole: JOskus vain hermo palaa, tulee annettua periksi liian helpolla. Huomaan selvästi että kun olen saanut levätä, saanut vähän omaa aikaa niin jaksan kasvattaa " oikein" .

Ihmettelen kovasti kuinka tämä äiti jaksaa, sillä hän käytännössä on todellakin yksinhuoltaja. Tänään hän sanoi, että mies ei ole ollut kolmen vuoden aikana yhtään, siis yhtään, päivää yksistään lasten kanssa aamusta iltaan. Väsyisin varmasti siinä itsekin. Tiedän, että tämä ei heillä ole mitään vieraskoreutta eikä hetkellistä lipsumista ja siksi harmittaakin kovaa. Mutta silti väitän, että olisi helpompaa olla johdonmukainen kieltässään ja rankaistaessaan (tietysti nyt sitä on enää vaikea aloittaa) kuin kuunnella jatkuvaa riehumista, kärttämistä ja ruinaamista itkemällä.

Meillä myös tuttavaperheessä lapsi, joka hallitsee koko muuta perhettä raivareilla. Perhe siis tekee mitä vain, ettei ko. lapsi saa raivaria. Lapsi kun on niin " vaativa" . Siellä myös ruuan voi jättää syömättä, karkkia saa silti, toisia lapsia voi lyödä ja vieraita aikuisia määräillä ja kommentoida miten vain. Koskaan mistään ei seuraa mitään. Lapsella on kuulemaa äärimmäisen huono itsetunto (voi ollakin) ja tarvitsee sen vuoksi tavallista enemmän kannustusta. Se voi olla ihan totta, mutta tapa kannustaa on vain aivan väärä.



Tämän lisäksi meillä oli ennen tuttavaperhe, jossa lapsia kasvatettiin täysin rajoitta. Se meno olikin sitten niin kamalaa, että oli pakko katkaista välit. En voinut hyväksyä, että omia lapsiani hakattiin, meidän omaisuutta tuhottiin jne., eikä siitä seurannut mitään.