Lue keskustelun säännöt.
Olen joutunut stressaamaan lähes koko elämäni
02.09.2017 |
Mua ei ole vaan tarkoitettu elämään tässä maailmassa. Aina stressaan jotain tulevaisuudessa tapahtuvaa asiaa, en saa hetken rauhaa. Ihan pikkulapsena, siis ehkä alle kouluikäisenä on ollut viimeksi aika, jolloin olen saanut olla vapaa huolilta.
En jaksa edes kirjoittaa tähän kaikkia asioita, joita stressaan/jännitän. Niitä on niin paljon. Olen kuitenkin aina altistanut itseäni epämiellyttäville tilanteille. Ei mitään muutosta. Entistä enemmän vain koen kaiken olevan liian vaikeaa ja raskasta mulle, vaikka ehkä jotenkin tilanteista selviäisinkin. Kuitenkin aina päällimmäiseksi fiilikseksi kaikesta jää häpeä ja kokemus tilannetta edeltäneestä stressistä. Inhoan fraasia "poistu epämukavuusalueeltasi". Ihan kaikki paitsi kotona sängyssä makaaminen on mulle sitä epämukavuusaluetta.
Olen 18-vuotias ja ihan valmis tappamaan itseni, koska stressattavat asiat ei todellakaan tule iän myötä vähenemään. Elämä on liian raskasta mulle.
Kommentit (16)
Hei, tuo helpottaa kun aikuistutte ja alatte ohjata itse elämäänne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, tuo helpottaa kun aikuistutte ja alatte ohjata itse elämäänne!
Näin 30-vuotiaana sanoisin, että taisin epäonnistua.
Hmmm, tuttua. Mutta se ihan oikeasti helpottaa kun tulee ikää lisää. Juu tiedän, tällainen vastaus vaan vituttaa eikä sitä VOI uskoa, kun eihän se niin voi olla. Eihän tuollaiseen elämäntuskaan voi olla helppoa ratkaisua.
Vaan niin se on, sitä jossain kohtaa tajuaa kasvettuaan aikuiseksi, ettei kannata ottaa asioita niin tosissaan.
Sama mulla. Olen väsynyt jännittämään ja stressaamaan. Olen jatkuvasti varuillani ja hermostunut. Koulukiusaaminen ja jatkuvat epäonnistumiset ovat varmasti vaikuttaneet.
Jokaisen elämä on sellainen minkä siitä itse tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, olisi edes joskus kiva kokea, millaista on olla aivan rentona ja huolettomasti, ilman huolen häivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
😢 Tuntuu ettei saa elämästä otetta ja voimavarat ehtyvät. Pitäisi jaksaa niinkuin toisetkin tai saa vain pyyhkeitä. Miten oppisin ottamaan rennommin, ei mitään hajua. Olen koko ajan puolustuslinjassa ja eristäydyn varmaan kohta kokonaan.
Ei kaiken tarvii ratketa hetkessä. Elämä on kumminkin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on hieman samaa, mutta en niinkään ole stressannut koko elämääni, vaan olen pelännyt paljon. Minulla on kokemus, että olen liian herkkä ja hauras tähän maailmaan.
En ole ollenkaan ns. draamailija enkä tuo joka käänteessä esiin "erityisherkkyyttäni" tms. En vain voi kokemukselleni mitään.
Olen kuitenkin tarkoitettu elämään tässä maailmassa, niin kuin sinäkin ap. ja kaikki muutkin tässä maailmassa elävät.
Aikuistuminen myös oman kokemukseni mukaan auttaa jonkin verran. Ei se silti ole poistanut pelkoa ja haurauden kokemusta kokonaan.
Minua on auttanut se, että olen saanut voiman lähteen ja turvan itseni ulkopuolelta, Jumalasta.
En tiedä oletko jo käynyt kenenkään luona keskustelemassa asioista, mutta suosittelen että hakeutuisit psykoterapiaan. Sanoit, että kaikki aiheuttaa voimakasta häpeää. Ei ihme, että elämä tuntuu raskaalta jos joudut ns. mielesi ruoskittavaksi jokaisesta pienestäkin asiasta. Mutta siis toivoa on, asiat voivat muuttua parempaan. Ei hetkessä, vaan ajan ja oman ajattelun työstämisen kautta. Hae apua esim. opiskelijaterveydenhuollon kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikkien tarvitse suorittaa niin paljon. Suorittakoot muut, jotka saavat siitä energiaa. On hyvä, jos uskaltaa elää omanlaista elämää.
Kun vanhenet, et enää jaksa välittää muiden mielipiteistä. Tervettä välinpitämättömyyttä. Taivas ei putoa niskaan pienistä kömmähdyksistä ja vaikeuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun vanhenet, et enää jaksa välittää muiden mielipiteistä. Tervettä välinpitämättömyyttä. Taivas ei putoa niskaan pienistä kömmähdyksistä ja vaikeuksista.
Sinä et taida ihan tajuta. Vaikka muuten onkin tosi välinpitämätön olo ihan kaiken suhteen, niin en vain voi kehoni reaktioille mitään.
Olen nelikymppinen ja ahdistus ja stressaaminen ovat pahentuneet vaan iän myötä. Kahden vuoden psykoterapia takana, ei juurikaan apua :( Noh, opin tuntemaan itseäni ja syitä miksi ahdistaa, mutta ei se itse tilannetta parantanut.
Kannattaa silti hakea apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kaikki me olemme erilaisia ja monille esim. terapiasta on iso apu. Luulisin, että nuorena terapia ehkä tehoaa paremmin ja nopeammin, kun ei ole vielä ehtinyt kehittää itselleen kaikenlaisia pinttyneitä ajatusmalleja.
Sama täällä. Kroppani reagoi stressailuuni, on reagoinut lapsesta asti. Eli vatsani on kuralla päivittäin, kärsin migreenityyppisistä kohtauksista ja olen jatkuvasti väsynyt.
Kävin juuri kaikissa mahdollisissa testeissä poissulkemassa esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa, ja päädyin siihen, että kyseessä tosiaan on psyykkinen ongelma. Harmi. Ja ikää itsellänikin on vasta 24.