Lue keskustelun säännöt.
Järki vs. tunteet(tomuus?)
02.10.2007 |
Olen kolmekymppinen yhäiti. Elelllyt tyytyväisenä lasteni kanssa jo nelisen vuotta. Mitään suurempaa ei ole ollut, koska mielessäni on hyvin kirkkaana mies jollaisen tahdon. Ihan mihin tahansa en ole valmis vapauttani ja elämääni vaihtamaan.
No, nyt kuitenkin syksyn pimetessä alkaa kaipaamaan toista ihmistä lähelleen. Ja on eräs pitempiaikainen tuttavuus joka nyt on mitä ilmeisimmin rakastunut minuun ja tahtoisi kanssani jotain vakavaakin.
Mies on minua vähän vanhempi, hyvin menestynyt elämässään, taloudellisesti loistavasti toimeentuleva. Lapsirakas, kiltti, hellä ja rauhallinen. Tekee kotityöt, huomioi naisen, tykkää liikkua luonnossa kuten minäkin. Ei välitä ryyppäämisestä.
Arvatkaa mikä on ongelma?
Mä en oikeestaan tunne juurikaan mitään. Ehkä jotain pientä, mutta sekin taitaa liittyä ihan vain itse ihastumisen tunteeseen kuin sen kohteeseen. Mä en vaan koe meidän välillä sitä kemiaa ja sähköä, jota niin kaipaisin kaiken muun lisäksi. Mutta, toisaalta ainakin nyt kaipaisin jo turvallista ja pysyvää ihmissuhdetta elämääni.
Ongelmaa kerrakseen. Otanko tämän miehen, ja tyydyn siihen etten koskaan koe sitä huikaisevaa rakastamisen tunnetta, vaan elelen kaveriliitossa lopunelämääni? Vai jätänkö tämän miehen ja jään odottelemaan (kenties loppuelämäkseni) sitä herra oikeeta joka saa kaiken tuntumaan täydelliseltä?
Kommentit (3)
Nimittäin se suurten tunteiden liitto ajautuu tuohon tunteettomuuteen joka tapauksessa. Kriiseilet paljon vähemmän, jos käyt kriisin läpi nyt etkä sitten, kun huomaat sen elämäsi miehen muuttuneen hilseileväksi ja hiljaiseksi miehenturilaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä niitä tunteita alussa pitäisi olla vähän enemmän, niin on edes jotain mitä muistella sitten loppuvaiheessa :-) Minä elän pitkässä, tasisessa suhteessa, jossa tunteen palo on aika lailla jo hiipunut (17 vuotta takana...). Ja kaipaan välillä ihan mielettömästi sitä alkuaikojen kihelmöintiä, rakastumisen tunnetta ja tunnetta toisen tärkeydestä itselle - joskus jopa haaveilen erosta että pääsisin sitä taas etsimään. Me kuitenkin ollaan nuo tunteet koettu myös yhdessä ja kun on yhteiset lapset ja koko elämä, niin kaipa tämä on hyvä näin.
JOS me erottaisiin, en ikinä alkaisi suhteeseen turvallisuuspohjalta vaan olisin mieluummin yksin ja odottaisin " sitä oikeaa" vaikka ikuisesti. Jos kerran pärjäät yksin, niin älä aloita vakavaa suhdetta miehen kanssa johon et ole rakastunut. Ei se ole reilua miestäkään kohtaan.
Eron jälkeen ollut yksin jo yli neljä vuotta. Tiedän, että jos aloittaisin tuollaisen kemiattoman suhteen, tulisi jostain heti se unelmieni mies. En halua sitä. En tyydy järkiliittoihin, enkä vähemmän vääriin miehiin. Olen Sen Oikean tavannut ja hänet haluan. Odotan, odotan ja odotan.