Lue keskustelun säännöt.
Millaisen vanhemman lapsi valehtelee?
23.08.2017 |
Kävi ilmi, että lapseni (nyt jo 18v.) on valehdellut minulle tosi paljon koko kouluikänsä. Mutta pahiten viime vuoden aikana, kirkkain silmin kertoi minulle kaikenlaista valetta. Erilaiset tilanteet ja jutut ovat sitten pikkuhiljaa myöhemmin selvinneet. Kävi siis ilmi myös jatkuva, systemaattinen valehtelu.
Nyt pohdin, että olenko ollut liian tiukka äiti - tätä olen kuullut perusteeksi, kun kysyin, miksi tytär on minulle valehdellut?
Millaisten vanhempien lapset valehtelevat eniten? Miksi?
Kommentit (25)
Voisiko tiukkudestasi olla sellainen seuraus, että lapsesi ei uskalla turvautua sinuun?
Ehkä lapsi ei koe oloaan turvalliseksi kanssasi ja ei siten kerro asioitaan totuudenmukaisesti. Sisimmässään hän saattaa pelätä reaktiotasi, jos on tehnyt jotain väärin.
Tämä on vain omaa pohdintaani, koska meillä lapsi avautuu asioista minulle, mutta ei isälle. Isä on todella tiukka ja lapsi jotenkin pelkää häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valhe on tapa päästä pois tilanteessa, jossa tietää vanhemmat hyppivän seinille. Lapsille valehtelu on tapa suojella itseään, että tapa olla lojaali vanhemmalle. Voidaan sanoa, että kurilla alistettu lapsi varmasti valehtelee enemmän kuin lapsi jolla ne rajat ei ole niin tiukat.
Sellainen joka ei luota vanhempaansa. Vanhempaansa luottava lapsi tietää olevan rakastamisen arvoinen vaikka olisi tehnyt jotain väärää ja näin ei myöskään synny tarvetta valehdella, jos keskusteluyhteys on kunnossa.
Älykäs lapsi. Tyhmä ei edes tajua kuinka todellisuutta voi väännellä omilla tarinoilla mieluisemmaksi.
Kaikki ketjuun tulleet vastaukset pitävät paikkansa ja tunnistan niistä itseni.
Valehtelemalla pääsee helpommalla ja tilanne on kieroutunut jos asiat ovat näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin miettimään itseäni. Miksi minä valehtelen? Kun tiedän, ettei valintojani hyväksytä. Kun tunnen luissani hiljaisen paheksunnan. Kun pääsee helpommalla, kun valehtelee.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ketjuun tulleet vastaukset pitävät paikkansa ja tunnistan niistä itseni.
Valehtelemalla pääsee helpommalla ja tilanne on kieroutunut jos asiat ovat näin.
ei se kieroutunut ole. Se on ihan normaali reaktio ihmiselle toimia siten, että oma elämä on helpompaa. Kuka nyt vaikeuksia haluaa. Ja jokainen haluaa pitää itsellään itsemäärämisoikeuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä 7-vuotias valehtelee ikäviä asioita. Esim. Koulussa ei ole kavereita. On ollut ainoa luokassa, joka ei ole jotakin oppinut. Sitten selviää, että höpötystä. Nämä on sellaisia, että minulle aina tulee paha mieli ja huoli.
On taitava ja kavereita on.
Vierailija kirjoitti:
Sellainen joka ei luota vanhempaansa. Vanhempaansa luottava lapsi tietää olevan rakastamisen arvoinen vaikka olisi tehnyt jotain väärää ja näin ei myöskään synny tarvetta valehdella, jos keskusteluyhteys on kunnossa.
Minä taas olin sellainen lapsi, että tiesin voivani tehdä mitä vaan ja olevani aina vanhemmilleni tervetullut, mutta joillain asioilla en tahtonut surettaa heitä,koska rakastin heitä vallan mahdottoman paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienet lapset nyt voi käsittääkseni valehdella mennen tullen ilman erityistä syytäkään. Eivät välttämättä tajua edes valehtelevansa tai että siinä on mitään pahaa. Voivat keksiä päästänsä jonkun jutun ja kertoa eteenpäin. Isommilla lapsilla on taas eri juttu, he valehtelevat välttääkseen rangaistuksen.
Itsellä oli se että vanhemmat olivat tiukkia ja olivat aina sitä mieltä että aina vain heidän mielipiteensä on oikea. Kokemus ja vanhemmuus olivat perusteet sille että olen aina se hölmömpi ja tietämätön osapuoli. Lisäksi jatkuva saarnaaminen ja kaikki asiat tuomittiin siltä istumalta. Haukuttiin jos ei tehty niinkuin he olisivat halunneet.
Siksi valehtelin. Se oli ainoa tapa sen rinnalla että olisin vain istunut huoneessani, tullut kun pyydetään enkä koskaan olisi sanonut mielipidettäni mihinkään asiaan tai tuonut erilaisia näkökulmia julki.
Valitsin valhetelun sekä siedin mollaamisen. Arvet se jätti mutta näytin ainakin etten ole heikko keskitaso heistä riippuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas tuomitsevia vastauksia. Kaikki ihmiset valehtelee.
Ne valehtelee enemmän, joilla on hyvä mielikuvitus ja joita ei kovasti vaivaa huono omatunto. Lapsen omat luonteenpiirteet siis vaikuttavat asiaan myös. Jotkut ihmiset on hyvin syyllisyydentuntoisia ja oikeudenmukaisia luonnostaan, toisten mielestä ei ole niin tarkkaa. Lapsi voi valehdella myös ihan huvikseen, kokeillakseen osaako, jääkö kiinni ja mitä sitten seuraa.
Tietenkin jos keskusteluyhteys on hyvä ja säännöissä on sopimisen varaa, luulisi että lapsi valehtelee vähemmän. Rennonkin vanhemman lapsi silti voi valehdella, vaikkapa tehdäkseen eroa mielessään vanhemman ja itsensä välille, ja kokeillakseen valehtelutaitojaan. En näkisi valheen kohteeksi joutunutta vanhempaa mitenkään epäonnistuneena.
Minua vaivasi kyllä huono omatuntokin, mutta koin sen silti helpommaksi, kuin vanhempieni satuttamisen. Tai sen minkä kuvittelin heitä satuttavan. Jälkikäteen tiedän, että olisivat kyllä ymmärtäneet esim. pussikaljoittelun. Meillä on erittäin hyvät läheiset välit tänäkin päivänä, kun olen jo lähes 40.
10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opin valehtelemaan liian ankarien vanhempien vuoksi ja koska näin äitini ja isäni valehtelevan itse jatkuvasti.
Mielenkiintoinen kirjoitus, 13! Just tuo omantunnon tarkkuus jäi mietityttämään. Itse olen ääliötunnollinen ja -kiltti, en uskalla ikinä "kieroilla" tai tehdä mitään, mistä tulee huono omatunto. Syyllisyys ja huono omatunto tulevat heti! Sen sijaan lapselleni ei ole kehittynyt kai tälläistä huonoa omaatuntoa; hän näyttää olevan terveellä tavalla itsekäs. Ainakin uskaltaa pitää puolensa. Miksi joillekuille muodostuu erittäin kova, rankaiseva yliminä tai omatunto?
Vierailija kirjoitti:
Meillä 7-vuotias valehtelee ikäviä asioita. Esim. Koulussa ei ole kavereita. On ollut ainoa luokassa, joka ei ole jotakin oppinut. Sitten selviää, että höpötystä. Nämä on sellaisia, että minulle aina tulee paha mieli ja huoli.
On taitava ja kavereita on.
Ehkä sä otat vähän kirjaimellisesti sen jutut. Jos lapsi sanoo "mulla ei ole yhtään kavereita siellä" niin eihän se tarkoita että asia ON tasan niin. Häneltä voi kysyä että miksihän sulla on ollut yksinäinen olo jne. johdatella kertomaan lisää. Munkin poika on just 7v. joskus sanonut ettei ole kavereita ja on selvinnyt, että tyyliin kerran ei otettu mukaan leikkiin ja tuli todella paha mieli siitä. Ei hän tarkoittanut valehdella, vaan tunsi voimakkaasti ja liioitteli tätä kokemusta mielessään ja sanoillaan.
Isälleni en koskaan valehdellut. Ei vain ollut tarvetta. Koskaan hän ei suuttunut silmittömästi epämiellyttävistäkään paljastuksista.
Äitini taas oli toista maata: tulistui helposti, äkkipikainen muutenkin ja otti kaiken henkilökohtaisesti. Huono koenumero oli henkilökohtainen loukkaus. Paheksui kavereitani ja heidän tekemisiään. Kotona ei olisi saanut olla "lorvimassa", mutta silti ei saanut kyläluutakaan olla.
Näin ollen koenumerot näytettiin vain isälle allekirjoitusta varten, äiti jos sattui kokeesta kysymään niin olin joko hukannut paperin, jättänyt sen kouluun tai heittänyt roskiin. Huolimattomuudesta naputtaminen oli pienempi paha kuin kuulla saarnaa siitä, kuinka ei hänen kouluaikanansa olisi hyväksytty "noin huonoja numeroita". Ironista sinänsä, että minun eximioistani valitettiin että kyllä olisi laudatur pitänyt saada niin kovalla lukemisella, silti äitini oma yo-todistus vilisee magnoja ja cum laudeja...
Kaverille menemisen sijaan sanoin meneväni johonkin harrastukseen tai kirjastoon lukemaan. Nämä olivat kehittäviä juttuja ja siten hyväksyttäviä.
Ylipäätään tiukka kontrolli sai minut valehtelemaan. Pelastin oman persnahkani ja järkeni, ei kukaan jaksaisi kuunnella vuodesta toiseen nalkutusta ja omien valintojesi arvostelua. Loppua kohden tosin aloin lipsautella valkoisia valheita kaikesta melkeinpä huomaamattani, olin niin tottunut siihen ettei äidille kannata kertoa totuutta kun äiti suuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen kirjoitus, 13! Just tuo omantunnon tarkkuus jäi mietityttämään. Itse olen ääliötunnollinen ja -kiltti, en uskalla ikinä "kieroilla" tai tehdä mitään, mistä tulee huono omatunto. Syyllisyys ja huono omatunto tulevat heti! Sen sijaan lapselleni ei ole kehittynyt kai tälläistä huonoa omaatuntoa; hän näyttää olevan terveellä tavalla itsekäs. Ainakin uskaltaa pitää puolensa. Miksi joillekuille muodostuu erittäin kova, rankaiseva yliminä tai omatunto?
En osaa sanoa :) ehkä sulla on muita luonteenpiirteitä, jotka tukevat sitä ominaisuutta? Esimerkiksi olet hyvin empaattinen ja siksi osaat varoa etukäteen, että et loukkaa toisia. Tai olet harkitsevainen ja muutenkin aina mietit hommat loppuun ennen kuin teet, joten jos joskus epäonnistut, niin olet ankara että mitäs nyt silleen lipsui kun se ei ole sinulle ollenkaan tyypillistä. Mutta eihän se ole huono asia, jos on hyvä "sisäinen moraali". Niillä joilla ei niin ole, pitää enemmän sitä ehkä toistaa, mikä on ok ja mikä ei.
Onko teillä ollut fyysistä kuritusta? Minulla oli joten jo nuorena opin kaunistelemaan kaiken mitä tein. Sanktiona oli aina hirveät huudot kuinka typerä pentu olin tai hiuksista ilmassa riepottelu. Valehtelustani tuli pakonomaista neljännelle luokalle saakka kunnes aloin menettää kavereita sen takia ja opettelin siitä pois.
Minun lapseni oppivat valehtelemaan isälleen 7-10 vuotiaina. Se kiltti poika oli kiltti 14-vuotiaaksi asti. Sitten huomasin hänenkin jättävän kertomatta asioita.
Isä on aina oikeassa. Hänen kanssaan ei neuvotella. Hän ei ole suoranaisesti tiukka, vaan yrittää väsyttää vastapuolen saarnaamisella. Sitä puhetulvaa ei kestä kukaan.