Kauanko sinä ole elänyt masentuneena?

15 vuotta, eli aikalailla tuo 2/3 elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Ja sitten aloin pohtimaan sitä, että kun ennevanhaa ihmiset joutuivat selviytymään jotta saivat ruokansa pöytään ja sitäkautta pohtinut että jos masennusta voi kiertää sillä että pyrkii olemaan aktiivinen ja siten ei jää aikaa niin paljon murehtimiselle.

No mä halusin kuolla jo 11-vuotiaana ja nyt olen 45 ja yhä samanlainen. Nuorena meni kyllä yleisesti ottaen hieman paremmin, nykyään huonommin.

Masentuneenakin voi elää, puhun 15 vuoden kokemuksella. Iloa ei enää tunne vaikka mitä tekisi ja on hällä väli olo siitä, jos maailma loppuu huomenna -se on helpottava ajatus. Muuten toimin ihan normaalisti ja hoidan itseni ja asiani, vaikka sairaseläkkeellä olenkin.

Lääkkeisiin ei sitten kannata turvautua, todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Ja sitten aloin pohtimaan sitä, että kun ennevanhaa ihmiset joutuivat selviytymään jotta saivat ruokansa pöytään ja sitäkautta pohtinut että jos masennusta voi kiertää sillä että pyrkii olemaan aktiivinen ja siten ei jää aikaa niin paljon murehtimiselle.

No olen pohtinut myös sitä että kumpi on järkevämpää mielialalääkitys vai alkoholi.

Silmäsairausdiagnoosin jälkeen olen ollut aika lailla jatkuvasti masentunut eli noin 2 vuotta. Sairaus ei parane ja on tosi vittumainen eli todennäköisesti hautaan asti mennään masentuneena! Hauta odottaa arviolta noin 50 vuoden päässä eli 52v olis tavoitteena kestää tätä :)

Enemmän ja vähemmän, vakavien kausien otteessa 13 vuotta. Lapsuutta en laske.

Vaikea sanoa, kun alkoi jo lapsena. 15 vuotta sitten aloin suunnitella itsemurhaa ensimmäisen kerran, joten sen verran vähintään.

Ensi vuonna juhlin 20-vuotispäivää vaikean toistuvan depression kanssa. Olin 27 kun sairastuin. Muutamassa viikossa muutuin hyvin pärjäävästä ihmisestä raunioksi. Pysyvän sairaseläkkeen sain vasta viime vuonna roikuttuani ensin määräaikaisissa työsuhteissa ja loput kahdeksan vuotta määräaikaisilla kuntoutustuilla. En vieläkään käsitä miten se masennus vyöryi päälle niin nopeasti ja niin pahana ja miksi näin kävi. Edelleen suren menetettyä ammattia ja työuraa. Siihen saakka olin motivoitunut ja tulevaisuuteen luottava kunnes jotain tapahtui.

Ihminen kestää yllätäviäkin asioita, Itse koitan pahimpina hetkinä ajatella, että pahemminkin voisi mennä ja lopettaa itsesäälissä kieriskelyn. Ja mulla sentään oikeasti menee aika paskasti, niin monta sairautta etten osaa enää laskea. Silti, olen onnekas monessa mielessä kun maailman menoa katsoo. Siitä ajatuksesta saan voimaa. Olen surullinen mutta en rasita olollani muita kuin terapeutteja, en halua että minut muistetaan itsesäälistä. Puren siis hammasta ja teeskentelen että muka haluan olla vielä täällä, olemassa. Tähän mennessä olen niin jaksanut tehdä. Huomisesta ei tiedä kukaan ja hyvä niin. Masennuksessa jos jossain on paras mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja koittaa saada jotain energiaa pienistä, hyvistä asioista.  Tsemppiä muille sairastuneille!

Epäsäännöllinen masis alko ku olin 17. Ja jatkunut pienissä kausissa. Ikää nyt 34.

Muistan että lapsuuskin oli kaoottinen sekasorto ahdistusta, pelkoja ja halua kadota. Lapsuus ja koulut petasi eliniän kestävää toistuvaa masennusta c-ptsd:n ja kehittyneen disson myötä.

Näillä mennään kunnes ei mennä enää.

Nimim. Suruun syntynyt

Mulla myös ainakin 2/3 elämästä, pitkään jaksoin tehdä asioita kun ajattelin etten halua jättää tekemättä niitä masennuksen takia. Mutta sitten tuli isoja vastoinkäymisiä mitkä vei loput voimat, energian ja keskittymiskyvyn joten nyt en voi tehdä mitään vaikka haluaisinkin. Vähän kuin olisi koko ajan maailman pahin krapula, lienee useimmilla kokemusta miten siinä tilassa pystyy toimimaan (en kuitenkaan juo alkoholia).

Mun ensimmäiset muistot on omaa itkua, huutoa, hätää ja kauhua. Eikä mulla ole ollut koskaan mitään syytä siihen, oli hyvät vanhemmat yms. Mä olen syntynyt viallisena, jotain meni pieleen mun aivoissa. Ehkä se johtui vaikeasta synnytyksestä, ehkä jostain jo sitä aiemmasta. Koko elämä on ollut enemmän tai vähemmän ahdistusta ja masennusta täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Ja sitten aloin pohtimaan sitä, että kun ennevanhaa ihmiset joutuivat selviytymään jotta saivat ruokansa pöytään ja sitäkautta pohtinut että jos masennusta voi kiertää sillä että pyrkii olemaan aktiivinen ja siten ei jää aikaa niin paljon murehtimiselle.

No olen pohtinut myös sitä että kumpi on järkevämpää mielialalääkitys vai alkoholi.

Että joss ajatellaan sitä että lempi filosofini on renee descartes, niin tuo mielialalääkityshän on tavallaan itsensä huijaamista. Ja sitten kun ajatellaan suhteita ja ei kykene suhteuttamaan ja suhtautumaan todellisuutta vallitsevaan realismiin, niins silloin on pyrittävä löytämään ongelmat ja keinot joita on muutettava vastaamaan itsessä sitä omaa sidettään todellisuuteen ja pyrittävä mukautumaan siihen tai muutettava sitä, siinä on vaihtoehdot. Mitä tiedän niin ihmisen aivot toimivat niin lyhyesti että uudet asiat korvaavat vanhat eli vanha ei ehkä täysin unohdu mutta sen vaikutus menettää mahtinsa ja mitä tulee suhtautumiseen niin tämä nykyyy yhteiskunta on siiitä paholainen että oma identiteeteti on jatkuvasti arvioinnin alaisena. Aktiivisuus, oma minä ja mielenliikkeet minustaaa se on puhtaalta pöydältä aina uusio minä oltava valmis mukauttamaan muuttuvaaan maailmaan.

4 minuuttia

Vierailija kirjoitti:

Masentuneenakin voi elää, puhun 15 vuoden kokemuksella. Iloa ei enää tunne vaikka mitä tekisi ja on hällä väli olo siitä, jos maailma loppuu huomenna -se on helpottava ajatus. Muuten toimin ihan normaalisti ja hoidan itseni ja asiani, vaikka sairaseläkkeellä olenkin.

Lääkkeisiin ei sitten kannata turvautua, todellakaan.

Et siis suosittele lääkkeitä kellekään??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Ja sitten aloin pohtimaan sitä, että kun ennevanhaa ihmiset joutuivat selviytymään jotta saivat ruokansa pöytään ja sitäkautta pohtinut että jos masennusta voi kiertää sillä että pyrkii olemaan aktiivinen ja siten ei jää aikaa niin paljon murehtimiselle.

No olen pohtinut myös sitä että kumpi on järkevämpää mielialalääkitys vai alkoholi.

Että joss ajatellaan sitä että lempi filosofini on renee descartes, niin tuo mielialalääkityshän on tavallaan itsensä huijaamista. Ja sitten kun ajatellaan suhteita ja ei kykene suhteuttamaan ja suhtautumaan todellisuutta vallitsevaan realismiin, niins silloin on pyrittävä löytämään ongelmat ja keinot joita on muutettava vastaamaan itsessä sitä omaa sidettään todellisuuteen ja pyrittävä mukautumaan siihen tai muutettava sitä, siinä on vaihtoehdot. Mitä tiedän niin ihmisen aivot toimivat niin lyhyesti että uudet asiat korvaavat vanhat eli vanha ei ehkä täysin unohdu mutta sen vaikutus menettää mahtinsa ja mitä tulee suhtautumiseen niin tämä nykyyy yhteiskunta on siiitä paholainen että oma identiteeteti on jatkuvasti arvioinnin alaisena. Aktiivisuus, oma minä ja mielenliikkeet minustaaa se on puhtaalta pöydältä aina uusio minä oltava valmis mukauttamaan muuttuvaaan maailmaan.

Ennemmään arviointi tulisii olla suhtetutettuna siihen, että ymmäräämme toisiammme enemmän ja otamme huomioon ne niin, että jokaiselle ihmiselle on olemaassa luonnonmukainen ja ihmisyyttä kunnioittava tapa ymmärtää sekä ymmärtää erilaisuutta arcvostaen sitää arvostaen ihmisen persoonaa ja kohdella ihmistä niin. Arvo tässää maailmassa on liialti on osaa markkinataloutta ja maallista arvoa, se ei osaa inhimillistä arvoa. Minää näkisin seen jotenkin niin että siitä rakentuuu sellainen oravaanpyörä kasvatustakin ajatleen, että yhä vähemmän ihmisiillä ei ole aikaa, taitoja, ymmärrystä ja energiaaa kasvatttaa, mutta toki mitäään ihmisluonnolle ympäröiväää, sitä kunnioittavaa ja soveltuvaa mailmaa ei oikein enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen elänyt jotkuinkin noin 2/3 elämästä.

Niin minä lasken tähän myös sen että mitä lapsena tapahtui.

Ja sitten aloin pohtimaan sitä, että kun ennevanhaa ihmiset joutuivat selviytymään jotta saivat ruokansa pöytään ja sitäkautta pohtinut että jos masennusta voi kiertää sillä että pyrkii olemaan aktiivinen ja siten ei jää aikaa niin paljon murehtimiselle.

No olen pohtinut myös sitä että kumpi on järkevämpää mielialalääkitys vai alkoholi.

Että joss ajatellaan sitä että lempi filosofini on renee descartes, niin tuo mielialalääkityshän on tavallaan itsensä huijaamista. Ja sitten kun ajatellaan suhteita ja ei kykene suhteuttamaan ja suhtautumaan todellisuutta vallitsevaan realismiin, niins silloin on pyrittävä löytämään ongelmat ja keinot joita on muutettava vastaamaan itsessä sitä omaa sidettään todellisuuteen ja pyrittävä mukautumaan siihen tai muutettava sitä, siinä on vaihtoehdot. Mitä tiedän niin ihmisen aivot toimivat niin lyhyesti että uudet asiat korvaavat vanhat eli vanha ei ehkä täysin unohdu mutta sen vaikutus menettää mahtinsa ja mitä tulee suhtautumiseen niin tämä nykyyy yhteiskunta on siiitä paholainen että oma identiteeteti on jatkuvasti arvioinnin alaisena. Aktiivisuus, oma minä ja mielenliikkeet minustaaa se on puhtaalta pöydältä aina uusio minä oltava valmis mukauttamaan muuttuvaaan maailmaan.

Ennemmään arviointi tulisii olla suhtetutettuna siihen, että ymmäräämme toisiammme enemmän ja otamme huomioon ne niin, että jokaiselle ihmiselle on olemaassa luonnonmukainen ja ihmisyyttä kunnioittava tapa ymmärtää sekä ymmärtää erilaisuutta arcvostaen sitää arvostaen ihmisen persoonaa ja kohdella ihmistä niin. Arvo tässää maailmassa on liialti on osaa markkinataloutta ja maallista arvoa, se ei osaa inhimillistä arvoa. Minää näkisin seen jotenkin niin että siitä rakentuuu sellainen oravaanpyörä kasvatustakin ajatleen, että yhä vähemmän ihmisiillä ei ole aikaa, taitoja, ymmärrystä ja energiaaa kasvatttaa, mutta toki mitäään ihmisluonnolle ympäröiväää, sitä kunnioittavaa ja soveltuvaa mailmaa ei oikein enää ole.

Ekää osaltaan minun selvitymiskeiinoni on se että minun aivoni johdattelee minut selllaisiin sfääreihin että minä enää ymmärrä täysin itsekään mistä puhun.