Isä hoivakodissa, missä menee jaksamisen raja?

Kuinka usein siis käyt isäsi luona?

Käyt vierailulla oman jaksamisesi mukaan, enempää ei voi vaatia. Lapset on tärkeämmät hoidettavat kuin vanhempi.

Itsellä isä oli hoivakodissa kun oma lapseni oli leikki-ikäinen, työelämään palatessa ei luonnollisesti tunnit riittäneet. Omaa syyttelyä helpotti se että vaikka olin käynyt, isä ei sitä paria minuuttia pidempään muistanut.

Kuinka usein olisit tekemissä isäsi kanssa, jos hän olisi täysin terve? Ei tuossa sun auta muu kuin ottaa etäisyyttä. Ryhdyt käymään kerran viikossa, soittelet pari kertaa viikossa. Sulla on kaksi lasta ja työ, jotka vaativat sulta myös, ne lapset varsinkin. Eli asiat tärkeysärjestykseen, niin kirpeältä kuin se ehkä tuntuukin.  Nimim. oman äidin ja mummon omaishoitajana toiminut..

Voi voi, kuulostaa siltä että olet jaksamisesi äärirajoilla. Pahinta on isäsi äksyily. Voisiko siitä edes yrittää keskustella hänen kanssaan? Pyytää ettei hän äksyilisi hoitajille?

Luulen että sinun on pakko harventaa käyntejäsi että jaksat paremmin. Siinä ei ole mitään paheksuttavaa. Ei ihminen voi tehdä enempää kuin jaksaa.

Toivon sinulle ap kovasti voimia tähän elämäntilanteeseesi! Monta asiaa sinulla samanaikaisesti: isän sairastuminen ja hoidosta huolehtiminen, ehkä surukin oman vanhemman väistämättömästä hiipumisesta. Sitten omat teini-ikäiset lapset ja heidän tarpeensa, omat työkuviot ja itsestä huolehtiminen.

Tunnistan nuo samat tunteet itsessäni. Minulla on melkein vastaava tilanne ja ehkä juuri syyllisyys on kaikista raskainta. Tuntuu, etten riitä kenellekään.

Ja nimenomaan tuo omasta vanhemmasta irrouttautuminen on ollut vaikeaa. Olen aina ollut kiltti ja miellyttämisenhaluinen ja sitä oma vanhempani käyttää syyllistämällä hyväkseen. Itseni kanssa tässä on saanut opetella uusia juttuja ja omia rajojaan.

Jaksamista ja kaikkea hyvää sinulle ap!

Armahda itseäsi, olet tehnyt todella paljon. Teinitkin tarvitsevat äitiä. 

Isäni kuoli 2014, sairasti tiiviin 5 kk jakson, jolloin oli itse välillä kotona ja välillä sairaalassa, josta kotiutettiin kotona pärjäämättömässä tilassa taas kotiin. Asun 300 km päässä ja olin kännykän kautta 24 h hälytystilassa, isä sekavana toisessa päässä. Olin ihan puhki tuon jälkeen, unirytmi oli ihan sekaisin, en saanut nukuttua. Töissä vielä yt.t ja isoja muutoksia.

Kiitos tähän asti vastanneille.

Ennen sairastumista olimme päivittäin tekemisissä, hän vähintään soitti 1-2 kertaa päivässä, tai kävi kahvilla meillä kerran päivässä. Asuimme kuitenkin n.puolen kilometrin etäisyydellä.

Kun lapset olivat pieniä, hän hoiti heitä usein ja mielellään, ja koen jotenkin " maksavani velkaa" takaisin, koska olen kiitollinen jälkikäteen.

Tuo joka päivä näkeminen silloin, on ehkä hänen puoleltaan jonkinlaista riippuvaisuutta, mutta on muuten erakkoluonne, jolla ei muuta sosiaalista elämää. Edesmenneet appivanhempani olivat myös lähes päivittäin tekemisissä, usein työni ja lastenhoidon merkeissä, viettivät muutenkin mielellään aikaa muksujen kanssa kalalla, marjastaen jne. Tämä oli meidän tapa elää ja olla. Joskus ärsytti, mutta eipä se kahvittelu päivittäin niin paha juttu ollut.

Olen nyt käynyt päivittäin isän luona edes pistäytymässä, paitsi silloin kun ahdistaa liikaa tai on muuta menoa esim.teinien kanssa.

Työssä en nyt ole, koska opiskelen. Suoraan sanoen isän sairastuminen, siihen päälle lasteni asiat ja ongelmat ( eivät suuria mutta kuitenkin), ovat vieneet voimia niin, että illalla olen kuin täyden työpäivän tehnyt. Kun olin työssä sairaalassa vaativassa yksikössä, en edes silloin ollut näin " kaikkeni antanut".

Milloin tämä syyllisyys helpottaa? Olenko oikeasti velkaa ( henkistä)?

Nyt kun nuorimmaiseni koulu taas alkaa, se menee kaiken edelle, myös isosiskonsa asiat. Mutta tuo isä..en haluaisi elää aina tois(T)en elämää vaan omaani. Ehkä olen liian kiltti? Ap

Niin, ja isäni on siis muististaan partaveitsi, lukee paljon, tekee ristikoita, seuraa politiikkaa..

Ap

Entäs jos alat vähentää käyntejä pikku hiljaa, jätät yhden kerran pois ja kun huomaat, että isä pärjää, jätät pois enemmän. Muuta vaikka soittopäiviksi. Käyt muutaman kerran viikossa, soitat muulloin. Nämä jutut on vaikeita, koska itse tulee jollain lailla riippuvaiseksi siitä hoitamisesta. Kovin työ on itsen kanssa. Tee ap aikataulu isän taapaamisiin ja soittamisiin. Voitko soittaa välillä vain hoitajalle, ja tiedustella isäsi kuulumiset.

Kiitos mielipiteistä ja vertaistuesta. Olen ollut tällainen syyllistyjä ja kiltti aina, en halua riidellä tai olla liian itsekäs. Teineihin minulla on hyvät ja rakastavat välit, en takerru enkä aiokaan kun lähtevät pesästä.

Tietysti tämä, kun en nyt ole työelämässä, vielä lisää sitä omaa tunnetta että olen itsekäs jos en käy, kun onhan mulla muka aikaa. Ap

Tuli mieleen, että voisiko isäsi äksyillä siksi, että kokee ettei häntä enää kohdella täysivaltaisena aikuisena, vaan ikäänkuin hoivattavana lapsena? Eli teidän molempien tilanteeseen voisi olla avuksi, jos vähentäisit käyntejä ja käydessäsi et kohtelisi isääsi potilaana.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että voisiko isäsi äksyillä siksi, että kokee ettei häntä enää kohdella täysivaltaisena aikuisena, vaan ikäänkuin hoivattavana lapsena? Eli teidän molempien tilanteeseen voisi olla avuksi, jos vähentäisit käyntejä ja käydessäsi et kohtelisi isääsi potilaana.

Tämäkin on varmaan totta. On aina ollut hyvin itsellinen omine tapoineen. Hänen kanssaan ei vaan paljoa voi keskustella asioista, kun hänen keskustelunsa koskee lähes aina sitä mitä hoitajat nyt ovat tehneet/ jättäneet tekemättä, mikä on nyt vointi jne. Yritän jutustella ihan muusta ( tietenkin kuunnellen ja kertoen myös mielipiteitä hoidollisiin asioihin ammatistani johtuen), mutta hankalaa se on. Hän keskeyttää, torjuu, ei ymmärrä. Jotkut lasten asioistakin ovat sellaisia ettei niistä voi jutella kuin suodattaen, koska hän besserwisseröi aika lailla.

Joskus sanon etten nyt pääse käymään kun olen kipeä, muuten ihmettelee jos en käy toimittamassa milloin mitäkin asiaa- vaikka hoivakodissa siis hoitajat 24/7.ap

Olet liian kiltti. Isäsi pompottaa sinua nyt mennen tullen palatessa. Jatkuville äksyilyille pistäisin stopin. Voit ihan hyvin sanoa, että nyt on oma jaksaminen kortilla ja et pääse käymään joka pvä. Vähennät käyntejä max 3 krt/vkossa. Joku tolkku tähän, sinun jaksamisesi vaikuttaa myös lapsiisi. Isäänsä voi rakastaa, vaikka välillä sanookin ei ja nyt riittää.

Totta, en halua lapsieni kärsivän isäni sairaudesta.

He ovatkin ainoita joille isä ei rähise. Joskus kun käyn lasten kanssa, hän saattaa ärähtää minulle vaikkapa purkan syömisestä (!), lapsille ei rähise. Ap

Pohdin itse samoja asioita ja koin syyllisyyttä. Minulla auttoi keskustelu terapeutin kanssa, sain selvyyttä omiin tuntemuksiin ja jaksamuseen. Kannattaa kokeilla.

Nyt sinun pitää järjestää itsellesi vapaita.

Eli keskustelet isäsi kanssa tilanteesta ja kerrot, että jatkossa onnistuvat käynnit esim. 3 krt/ viikko. Päivittäin vierailut varmasti kuormittavat.

Olisiko mahdollista, että omat teinisi pistäytyisivät joskus ilman sinua?

Kävisin pari kertaa viikossa. Kun ei tarvitse huolehtia henkilökunnan takia edes pärjäämisestä. Olen ollut vähän samanlaisessa tilanteessa, minunkin isältäni sairaus vei liikuntakyvyn. Olen ainoa lapsi ja äiti kuoli isää ennen. En olisi mitenkään voinut käydä joka päivä. Minun isäni onneksi ymmärsi. Kovasti voimia!

Kiitos teille ihanille vastauksistanne! Ap

Tosi monellahan omaiset käy ollenkaan, mikä on kyllä surullista. Minusta sinun pitää käydä ihan omien voimiesi mukaan, eikä kokea sitä pakkopullana. Kaksi kertaa kuussakin olisi mielestäni ihan ok, jos ihminen on hankala ja kuitenkin siellä hyvässä hoidossa.

Terkuin hoitsu, myöskin teinin yh.

Vähennä käynnit 1-2/vko ja lisäksi yksi soitto. Sisaresi voisi soittaa isälle esim 2 krt/vko. Kerrot isälle, että näin on nyt asiat, lasten ja oman opiskelun vuoksi ei ole mahdollisuutta enempään. Ohjaa tukeutumaan hoitopaikan hoitajiin.