Mitä ajattelette ihmisestä jolla on viiltelyarpia?
Asia kiinnostaa, koska itselläni on arpia kädessä jotka tein kun olin hyvin nuori.
Tulen huono-osaisesta perheestä jossa kärsittiin alkoholismista, henkisestä väkivallasta ja perheenjäsenen vakavasta sairaudesta (jonka hidasta ja tuskallista kuolemaa jouduttiin seuraamaan sivusta).
Tein viiltoja käteeni kun minulla oli paha olla ja jäin siihen koukkuun vähäksi aikaa.
Kasvoin kuitenkin vahvaksi nuoreksi naiseksi ja toivuin masennuksesta ja syömishäiriöistä. Opiskelen yliopistossa ja vaikutan päällisin puolin normaalilta, lukuun ottamatta arpiani joita yleensä piilottelen. Yksi hyvä tuttava huomasi kuitenkin arpeni kuumana kesäpäivänä ja viattomasti kysyi olinko teini-iässä emo, mitä en todellakaan ollut ja koska todellisesta syystä on vaikeaa ja kiusallista puhua, vaikenin. Olen tietoinen että viiltelystä, kuten myös anoreksiasta, oli tullut trendi juuri silloin kuin itse viiltelin, mutta tällaista käyttäytymistä on dokumentoitu jo 1900-luvun alusta mitä monet ihmiset eivät ilmeisesti tiedä. Näinkö kaikki ajattelevat tai ajattelisivat jos näkisivät arpeni? Kaverini oli oman ikäiseni, mutta ajattelevatko näin myös vanhemmat ihmiset?
Ovatko arvet tyhmyyden, heikkouden, mielisairauden vai vahvuuden merkki?
Kommentit (18)
Ignooraan. Parhaalla kaverilla on niitä, ja tiedän miksi on ne tehnyt. Vaikka välillä näenkin uusia, niin jätän mainitsematta asiasta. Varmaan utelu olisi häiritsevää, niin en viitsi kysellä.
Olen surullinen.
Onneksi olet pystynyt jatkamaan elämääsi vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta huolimatta.
Yläasteikäisellä siskollani on koko keho viilletty. Kädet ja reidet ovat pahimmat, mutta jälkiä on vatsassa, pohkeissa ja kaulassakin jopa. Sellaista on vaikea katsoa ja olla miettimättä mitään. Usein käydään saunassa yhdessä sillä ei häpeä näyttää niitä minulle enää, mutta esimerkiksi äidille tai isälle ei uskalla näyttää.
Hänen unelmansa olisi olla tarjoilija. Ikävä kyllä voi olla että kyseiset arvet estävät häntä pääsemästä opiskelemaan tarjoilualalle.
Mietityttää siis tulevaisuus. Jatkaako ja jos jatkaa niin viiltääkö tahallaan vai vahingossa liian syvälle. Rakastuuko kukaan tikittävään aikapommiin tai saako edes töitä mistään. Pelottavaa se on katsoa vierestä, sillä pakkohoitoonkaan hän ei pääsisi. Ainoa apu nyt on psykiatri, jota hän näkee kerran tai pari kuussa.
Vierailija kirjoitti:
meillä kaikilla on arpia, toisilla ne näkyvät päälle ja toisilla ei.
arvetonta ihmistä ei ole.
Mää rakastan Sua!
Ajattelen, että hänellä on toden näköisesti ollut aika rankkaa jossain vaiheessa elämäänsa, ja toivon, että hän olisi päässyt siitä yli. Mikä se asia sitten lieneekin.
Hävettää myöntää, mutta minun on hyvin vaikea suhtautua itsensä viiltelyyn/satuttamiseen järjellisen tyynesti. Se on mielestäni ehkä typerin mahdollinen selviytymiskeino.
Tavallaan ymmärrän mekaniikan sen takana: fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen. Mutta en jaksa käsittää millä tavalla se tuo helpotusta. Sittenhän päällä on sekä ahdistus että kipu ja rumat, ikuiset jäljetkin jää.
Olen 32-vuotias, tulen itse myös alkoholistiperheestä. Oireilen syömishäiriöisellä käyttäytymisellä. Kaveriporukassani on entisiä anorektikkoja/syömishäiriöisiä ja suurella osalla on esim. masennusdiagnoosi tm. mielenterveyden sairaus. Myös puolisollani on masennus. Ymmärrän heidän sairastumisensa ja syyt niiden takana. Mutta en tiedä, ymmärtäisinkö, jos joku alkaisi nyt satuttaa itseään.
Jos siis näkisin jollain ystävistäni vanhoja arpia, olisi ensimmäinen tunne ehkä halveksunta, sellainen "mitä, oliko tuo SELLAINEN teini?" ihmetys. En voisi uskoa heidän olleen niin typeriä ja lapsellisia.
MUTTA. En menisi sellaista ääneen möläyttämään ja pyrkisin ehkä järkeilemään asian jotenkin: kaikille lapsille nyt vaan ei opeteta mitään järkeviä keinoja kohdata vaikeuksia, heille ei anneta tukea, heidän pahaa oloaan ei huomata, ja koska viiltely on välillä ollut niin "pinnalla", on sen kokeilemisen kynnys varmasti madaltunut.
Itse inhoan kaikkea kipua, joten senkin takia asian ymmärtäminen on mulle vaikeaa, varsinkin se, kuinka siihen voi jäädä koukkuun.
Mutsillaa ollu mies ystäviä 10 vuoden aikaa niinku vaihtuu sukat jalassa, kk välein lapset kärsii, lasten suojelu toimii, äitien suojelu laitoksena
12: ei se viiltely ole sen typerämpää kuin vaikka se syömishäiriö. Molemmat on tapoja purkaa ahdistusta tai ilmentää ahdistusta. Molemmat on itsetuhoinen käyttäytymismalli. Mä oon sekä viillellyt, että ollut vuoroin syömättä/näännyttänyt itseäni ahdistuksen takia ja vuoroin taas vetänyt herkkuja vitutukseen tai saadakseni hyvän mielen. Syömishäiriö on tuhonnut mun kropan ja edesauttanut kroonisten sairauksieni syntyä. Viiltelystä on muistona onneksi vain arvet.
Yhtä tyhmää kaikki, erilaisia asioita vain.
12: Voisiko olla, että projisoit jotenkin itsesi ja oman taustasi häpeämisen viiltelijöiden typerinä pitämiseen?
14
Riippuu kuinka fiksu ihminen on kyseessä. Voisin uskoa että suurin osa on niin järkeviä että tajuavat miksi viiltelyä tehdään ja millaista henkistä tuskaa sen taustalla on. Minussa viiltojäljet herättävät myötätuntoa. Itselläkin omat rankat kokemukset elämässä ja ymmärrän mitä on tuska ja paha olo.
Olen opettanut myös lapsilleni mitä mielenterveyden ongelmat tarkoittavat koska hävettäisi jos heistä tulisi ennakkoluuloisia hölmöjä.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu kuinka fiksu ihminen on kyseessä. Voisin uskoa että suurin osa on niin järkeviä että tajuavat miksi viiltelyä tehdään ja millaista henkistä tuskaa sen taustalla on. Minussa viiltojäljet herättävät myötätuntoa. Itselläkin omat rankat kokemukset elämässä ja ymmärrän mitä on tuska ja paha olo.
Olen opettanut myös lapsilleni mitä mielenterveyden ongelmat tarkoittavat koska hävettäisi jos heistä tulisi ennakkoluuloisia hölmöjä.
Suhtaudut niin kauniisti näihin asioihin. ja vielä teet hienoa kasvatustyötä opettamalle lapsille elämän erilaisuudesta ja samanlaisuudesta. kerrassaan upeaa!
Tyäreni tosiaa, joutu elää äitinsä kans jolla päihde ongelmaa ja mielenterveys ongelmaa,usein vaihtuvia mies suhtita, avioliittoja, se et saa kopin ja nykysellee tulevaisuuteen katsova oma tyär vahvistuu silmissä..kun äitien suojelu ei enää häiritse
Dillex kirjoitti:
Hän on mun tytär
Niin munkin...
Minäkin ajattelisin heti jotain mielenterveydellisiä ongelmia ja toivoisin että niistä on päästy yli. Ymmärrän kuitenkin ennakkoluulot, ja sen, että moni ei halua "sakaantua" sellaiseen henkilöön.
En ajattele sen kummempaa, sillä arpia on meillä kaikilla, joskus ne voi olla itseaiheutettu, onnettomuuden tai sairaudenseurauksena.
Se kuuluu elämään, niin iloineen kuin suruineen ja arvet eletystä elämästä.
Surullisista on arvet, jotka eivät näy päälle päin, vaan sen huomaa asenteista ja empatian puutteesta. Ja ihminen kaippailee ja yrittää elää niiden kanssa.
Valitettavasti suhtaudun niin, että ajattelen tyypin olleen angstinen teiniemo. Meillä kun oli joskus muotia olla viiltelevä emo niin jäänyt sitten ne mielikuvat!
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ymmärtänyt viiltelyä, ajattelen että se on huomionhakuisuutta. Kun olin teini, moni viilteli juuri saadakseen arpia ja jälkiä käsiinsä, eli juuri näkyviin paikkoihim (ei esim jalkoihin). Aikuinen jolla on viiltelyarpia, ajattelen että oli huomionhakuinen angstiteini ja varmaan häpeää arpiaan nykyään. Tai että on ollut mielenterveysongelmainen ja jos on ollut sitä teininä, voi olla hiukan epävakaa mielenterveys aikuisenakin.
Tämä on rehellisesti oma ajatukseni. En kuitenkaan kysele mitään enkä kommentoi ääneen. Mutta vaikuttaa negatiivisesti mielikuvaan ihmisestä enkä alkaisi esim tapailla ketään kenellä näitä näkisin.
N26
Mistä sä tiedät, onko arvet viiltelyn, onnettomuuden vai lääketiett.toimenpiteiden seurauksena.
Mulla on ranteissa useampi ja useamman sentin arpi, jotka ovat tehneet lääkärit.
Ja ystävälläni on käsivarsi täynnä arpia, kun oli tulipalossa ja tehtiin hoitotoimenpiteitä ja leikkauksia, jopa hauislihaksesta puuttuu suurin osa.
Onneksi olen pitänyt ajatuksesi omana tietonasi.
meillä kaikilla on arpia, toisilla ne näkyvät päälle ja toisilla ei.
arvetonta ihmistä ei ole.