Lue keskustelun säännöt.
Elämän tuoma katkeruus
30.07.2017 |
Olen jo katkeroitunut 28-vuotias nainen. Yritän olla olematta, mutta se ei vain enää tunnu onnistuvan. Tiedän, että paljon on omaa syytäni, mutta myös tuntuu että en vain sovi tänne elämään. Minusta on tullut vihainen ja katkera aikuinen, joka osittainkin rypee jo itsesäälissä eikä jaksa yrittää.
Lapsena olin kolmas pyörä kaksi kertaa kahdessa eri kaveri suhteessa. Nyt olen kolmas pyörä rakastamani miehen elämässä. Minua suututtaa että annoin hänen roikottaa minua mukana kunnes hän löysi sen oikean.
En ole onnistunut missään. En ammatillisesti, en ihmissuhteissa. Olen köyhä ja jos nyt kuolen, voin todellakin sanoa etten saavuttanut yhtään mitään. Minulla ei ole lapsia (en ehkä voi edes saada niitä), omaisuutta tai mitään mitä jättäisin jälkeeni.
Tiedän että olen vielä suhtnuori, mutta minusta elämän rakennusaineet ja mahdollisuus menestyä jaettiin jo varhaislapsuudessa. En pärjää ihmisten kanssa, en pärjää edes itseni kanssa.
En oikein tiedä miksi kirjoitan tätä tänne, saan varmasti hirveästi kommentteja kutwn "ota itseäsi niskasta kiinni" jne.
Oikeasti toivon vain omaa kuolemaani.
Kommentit (5)
Mulla on aika pitkälti samanlainen tilanne. Yritän ajatella, että elämä voi vielä muuttua paremmaksi, mutta aika vaikeaahan se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhde vasta alkaa kunnolla kun menee kihloihin, tulee raskaaksi ja menee naimisiin. Naimisiin kannattaa mennä vain taloudellisena järjestelynä lasten kasvatuksen vuoksi. On virhe naiselta elätellä mitään romanttisia suhdehaaveita muuten! Ota se seksi mitä saat mieheltä, mutta kunnolla vasta naimisissa sitäkin! Korjaa tyylisi lyyli! Etsi uusi mies, jota sinä viet sinne minne tahdot, etkä ole kolmas pyörä suhteessa!
Tässä elämässä pitää ottaa itse se mitä haluaa, muuten joku muu vie sen.
Ap, ymmärrän mistä puhut. Mun elämä on mennyt aika lailla samoja polkuja. Aina vain jaksoin yrittää ja aloittaa uudestaan, etsimällä etsiä kavereita, ystävyyttä, kumppania.
Ja aina ne valuivat tyhjiin, tai pahimmassa tapauksessa päättyivät katastrofiin - minun kannaltani. Lopulta en enää jaksanut, masennuin. Nousin. Ja masennuin uudestaan.
Nyt olen jos pitkälle keski-ikäinen. Enää en jaksa uskoa rakkauteen saati vilpittömään ystävyyteen. Tämmöinenkin elämä voi olla. Hyvistä pyrkimyksistä ja ponnisteluista huolimatta.
Otan osaa, meidän molempien puolesta. <3
Sinulla on sentään ollut kavereita ja mies.