Lue keskustelun säännöt.
Pahoitatteko mielenne helposti, jos toinen on teille epäystävällinen (irl)?
27.07.2017 |
Alatteko helposti miettiä, että teissä on "jotain vikaa", kun joku/jotkut toiset käyttäytyvät teitä kohtaan epäystävällisesti, eivät huomioi teitä (mutta huomioivat muut), ovat töykeitä teitä kohtaan tai epäsuorasti ilkeilevät? Tarkoitan pelkästään irl-kohtaamisia enkä nyt puhu nettipalstojen törkeydestä.
Onko teistä normaalia, että saatan tuollaista koettuani jopa useiksi päiviksi suistua alhaiseen mielialaan ja kokea huonommuutta, vetäytyä täysin syrjään jne?
Minuuteni ei tavallaan ole suojattu. Onko teillä suojatumpi minuus vai oletteko tekin tällaisia? Tarkoittaako suojattu minuus välttämättä paatuneisuutta, karkeutta, sitä että on kovaksi keitetty? En haluaisi olla sellainenkaan. Miten saada suojatumpi minuus ilman, että paaduttaa itsensä?
Kommentit (18)
En yleensä edes huomaa, jos joku on mua kohtaan törkeä. En huomaa sosiaalisia pelejä, jotka ovat meneillään ja siksi useimmat törkeydet menevät multa ohitse. Tietenkin, jos joku ihan suoraan alkaa mua haukkumaan yms. niin huomaan, mutten ajattele, että mussa on jotain vikaa. Mietin lähinnä, mitä tälle haukkujalle on käynyt ja mikä on sen saanut haukkumaan mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olen väsynyt tai nälkäinen, saatan ottaa todella raskaasti ja itkeäkin. Mutta yleensä pyrin näkemään tilanteen kokonaisuutena: tuolla ihmisellä on nyt paha olla ja se haluaa siirtää sen johonkin, siirtää sen minuun.
Jos onnistuu tilanteessa pysyä rauhallisena ja muistutella itseään tuosta, niin oma voima kasvaa. Sisällä kumpuaa ajatus että minulla on asiat nyt ainakin paremmin kun ei tarvitse toiseen ihmiseen pahaa oloa tartuttaa.
Oman äidin kanssa olen saanut paljon harjoitusta, mutta sieltä varmaan on peräisin tuo "primitiivi-reaktio" että tekisi mieli itkeä kun olo on voimaton. Mutta eihän nyt aikuisina kenelläkään toisella ole voimaa meidän ylitse. Eikä heillä ole voimaa itsensäkään suhteen jos toisille mesoavat, pitäisi tuntea vain armollisuutta ja toivoa heille hyvää ja "paranemista".
En ole tekemisissä ilkeiden tai epäystävällisten ihmisten kanssa.
Pahoitan mieleni. Etenkin ilkeät asiakkaat pahoittivat mieleni kun työskentelin asiakaspalvelussa. Tuntui epäreilulta, koska itse olin ystävällinen. Joskus piti käydä takahuoneessa nieleskelemässä kyyneliä.
Itseäni jäävät vaivaamaan melko helposti toisten sanomiset ja oikeastaan myös omatkin sanomiset ja sanomatta jättämiset. Olen saanut niihin ymmärrystä lukemalla erilaisia aihetta koskevia kirjoja. Parhaimmat niistä ovat olleet nämä kaksi:
Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous.
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
erittäin hyvä kysymys.
minullakin tuntuu että oma herkkyys on vain taakka, on todella vaikeaa välillä kun kaikki töykeydet sattuu, ei auta ihmisten sanat "no älä ota sitä hlökohtaisesti", "älä välitä", jne, koska kuten sanoit, minuutta ei tavallaan ole suojattu. itselleni vaikeinta on jos töykeys tai pahat sanat tulevat ihmiseltä joka on hetkeä aiemmin ollut tosi mukava ja tavallaan kääntää kelkkansa.
en oikein itsekään tiedä miten kasvattaisi kovaa kuorta, olen yrittänyt välillä varautua tilanteisiin jos se on mahdollista, se auttaa vähän. mutta usein nuo tilanteet tulevat tietenkin puskista. ja sitten niistä pitää kasata itseään monta päivää...
En ajattele että minussa olisi vika van ajattelen että ovat röyhkeitä ja vailla käytöstapoja olevia moukkia joiden kanssa ei halua olle koskan enää tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoitqn mieleni, mutta en jää mpnen ivän alholn enkä ajattele, että monussa olisi vikaa.
Tämä ei ole paatuneisuutta tai karkeutta. Se on sitä, että tiedän tehneeni parhaani ja tiedän, että se on itse asiassa aika paljon.
Silloin mietin, onko minussa vikaa, kun itse sählään jotain. Sitäkin sattuu, ja siitäkin selvitään.
Yleensä ajattelen, että kyseisellä ihmisellä on joku ongelma, ja sitten ignooraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai pahoitan mieleni, koska itse pyrin kohtelemaan toisia aina ystävällisesti tai vähintäänkin neutraalisti.
Joskus epäystävällisyys saattaa jäädä muutamaksi päiväksi pyörimään mieleen ja käyn tilannetta läpi päässäni miettien, aiheutinko sen itse jotenkin tai oliko tulkintani tilanteesta jotenkin väärä, oltiinko minua kohtaan oikeasti epäystävällisiä.
Pääsen kuitenkin tilanteesta yli enkä jää miettimään sitä pidemmäksi aikaa, mutta toki kyseinen henkilö saa minun puolestani sen jälkeen olla - en enää ota kontaktia ja jos joudun kuitenkin esim. työn puolesta olemaan tekemisissä, suhtaudun häneen ammatillisen neutraalisti enkä jakele ystävällisiä eleitä, kuten tapaani muuten kuuluu (olen aika lämmin ja avoin persoona yleensä).
Mäkin ennen pahoitin niistä mieleni, mutta kymmenen vuotta asiakaspalvelutyössä on karaissut musta tuon pois. Nykyään en anna ihmisten kyllä sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo, vaan saatan sanoa napakasti takaisin. Yleensä asiakkaat menee aivan hämilleen tuosta. En suostu olemaan kynnysmattona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En enää nykyään. Jossain vaiheessa päätin alkaa olla teflonilla pinnoitettu, en anna minkään loukkauksen enää tarttua minuun. En kuittaile takaisin, saatan hymähtää korkeintaan. Omaa pahaa oloaan ne loukkaajat purkavat. Minun ei tarvitse toimia pahan olon vastaanottajana. Vastakaikua eivät minulta saa.
Vierailija kirjoitti:
En yleensä edes huomaa, jos joku on mua kohtaan törkeä. En huomaa sosiaalisia pelejä, jotka ovat meneillään ja siksi useimmat törkeydet menevät multa ohitse. Tietenkin, jos joku ihan suoraan alkaa mua haukkumaan yms. niin huomaan, mutten ajattele, että mussa on jotain vikaa. Mietin lähinnä, mitä tälle haukkujalle on käynyt ja mikä on sen saanut haukkumaan mua.
Jos joku arvostelee minua niin toki ensin mietin että onko hänen väitteessään perää. Jos on niin se on ihan ok. Mielessäni vähintään itselleni totean että ei voi mitään, tämmöinen olen, ja jos ei kemiat kohtaa niin haen etäisyyttä.
Jos joku läheinen arvostelee syyttä niin se masentaa että miten voi noin väärin ymmärtää minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän olla välittämättä ja ajtella syitä mitä ilkeilyn taustalla on mutta kyllähän se silti kirpaisee. Helposti alkaa miettiä, että mikä itsessä on vikana jos henkilö on muille mukava mutta mulle vaan tiuskii ja äksyilee. :< Lisäksi olen myös aika herkkä ja välillä saa melkein kyyneleitä pidätellä.
Riippuu täysin tilanteesta. Jos itse olen mokannut ja sen seurauksena joku sanoo minulle ilkeästi tai huomaan hänen olevan oikeassa, niin se harmittaa pidempään. Jos taas joku huutelee ilman mitään syytä, niin ei kiinnosta yhtään.
Parikymmentä vuotta opettajana on karaissut. Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee. Ei sitä jaksaisi, jos kaiken itseensä ottaisi. Oppilaat kipuilevat murrosikäänsä, vanhemmat pettymystään. Uran alussa pahoitin mieleni, nykyisin en hätkähdä juuri mistään, enkä enää kotona mieti ilkeitä Wilma-viestejä.
Kyllähän ne jää väkisinkin vaivaamaan, kun olen ollut pienestä pitäen herkkä kritiikille ja tuntenut olevani huono. Nyt aikuisena olen kuitenkin oppinut, että ihmiset voivat olla ilkeitä vaikka toinen ei antaisi mitään aihetta. Jotkut ovat mulkkuja tai ainakin käyttäytyvät idioottimaisesti syystä tai toisesta, eikä minun kannata siihen liikaa energiaa tuhlata. Vatvon ja itkeskelen aikani, koska sille en voi mitään, mutta sitten annan olla, tai ainakin yritän.
En ole karkea tai paatunut. Ajattelen vain niin, että ihmisen käytös kertoo aina enemmän hänestä itsestään kuin minusta. Ensin tietysti kirpaisee mutta sitten tämä tyyppi siirtyy mielessäni evvk-osastoon. Suhtaudun asiallisesti mutta välillämme on kuin lasiseinä ja tämän ihmisen sanomiset eivät merkitse minulle enää mitään.