Köyhäilyaloitusten innoittamana haluan kertoa oman katkeran tarinani

Kun olin lapsi, asuimme vuokralla huonolla alueella pienessä kolmiossa neljästään. Asunto sinällään oli ihan mukava, mutta pihapiiristä löytyi paljon alkoholisteja ja narkkareita ja tuhotöitä tehtiin paljon.
Minulla ei myöskään koskaan ollut uusia vaatteita ja muutenkin tavaraa ostettiin uutena vain silloin kun kovienkaan etsintöjen jälkeen ei käytettynä löytynyt. Häpesin aina ikivanhaa pyörääni ja umpikuluneita luistimia, täysin aikansaeläneistä vaatteista puhumattakaan.Myöskin ruuassa säästettiin ja homepilkkujen poisleikkaaminen oli tuttua puuhaa. Harrastuksia tai matkustelua ei myöskään ollut.
Teini-iässä vanhempani sitten ostivat ison, useita satojatuhansia maksavan omakotitalon hyvältä seudulta isolla pihalla. Lainaa ottivat vain viideksi vuodeksi ja saivat sen maksettua pois jopa nopeammin. Perintöä eivät olleet saaneet vaan olivat säästäneet palkoistaan. Silloin tajusin, että vanhempien jatkuva marina rahojen riittämättömyydestä ja köyhyydestä olikin valetta ja heillä olisi ollut varaa edes hyvään ruokaan. Olin todella pettynyt kun tajusin, ettei minun olisikaan tarvinnut kärsiä monia vuosia kiusaamisesta ja syrjinnästä muiden lasten toimesta kun pyöräni olikin erinäköinen kuin muilla. Vihasin taloa ja olin pitkään katkera.
Nyt olen itse aikuinen ja minulla on pieni lapsi. Asumme itsekin nyt hyvällä seudulla omakotitalossa. Olemme säästäväisiä, mutta ostan lapsellemme vain joko uusia tai edes uudenveroisia tavaroita. Panostan myös ruokaan ja pyrimme matkustelemaan heti kun lapsi hieman kasvaa. En ikinä pistäisi lastani kärsimään omien unelmieni vuoksi ja maksan mieluummin hieman isomman summan talostani (lainan kulujen muodossa), kuin pistän lapseni kärsimään lapsuuttaan. Kun kerran on mahdollisuus kohtalaiseen elämään nyt, niin en ala säästämään sitä myöhempään, koska ikinä ei voi tietää mitä myöhemmin tapahtuu. Säästöjä pitää olla, mutta rajansa kaikella!