Kauheinta, mitä tuntemallenne ihmiselle on sattunut?

Kaveri menetti Aasian tsunamikatastrofissa pienet sisaruksensa ja toisen vanhempansa.

Oli pärjäävä ja mukavan oloinen kolme-nelikymppinen. Jotain tapahtui, jotenkin väsyi eikä jaksanut. Syrjäytyi, eristäytyi kotiin, sairastui vakavasti ja menehtyi.

Vaikka kuinka monen kuoleman loppuvaiheessa on kauheaa. 

Kerron kuitenkin sukulaisestani, joka oli teini ja vain paossa taisteluita vuonna 1918 oman kotinsa piharakennuksessa. Asui vielä vanhemmillaan. Taistelut olivat hänen kotitalonsa ympärillä Tampereen keskustassa. Hänet merkittiin syyttä punaiseksi ja joutui vankileirille, jossa kuoli monta kuukautta myöhemmin kaukana kotoaan nälkään. Hyvin alkanut elämä loppui tuolla tavoin. Hänellä oli hyvä lapsuudenperhe ja opiskelupaikka, josta olisi päässyt suoraan vakituiseksi tekijäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuollaisessa vertailussa ole mitään ideaa, koska ei vastoinkäymisiä voi vertailla. Ei kenenkään toisen ihmisen vastoinkäymiset tee esimerkiksi isovanhempien kuolemasta sen vähemmän vaikeita vastoinkäymisiä.

Periaatteessa meikin piloille meno on katastrofi ja parisuhteen päättyminen on kriisi.

Suuri osa ihmisistä valittaa ihan turhasta ja se pistää vihaksi.

Kuolema on aina surullista ja luopuminen tuskaista. Jokainen kuitenkin ymmärtää mikä on suuri vastoinkäyminen ja mikä pieni. Asia on tabu.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka monen kuoleman loppuvaiheessa on kauheaa. 

Kerron kuitenkin sukulaisestani, joka oli teini ja vain paossa taisteluita vuonna 1918 oman kotinsa piharakennuksessa. Asui vielä vanhemmillaan. Taistelut olivat hänen kotitalonsa ympärillä Tampereen keskustassa. Hänet merkittiin syyttä punaiseksi ja joutui vankileirille, jossa kuoli monta kuukautta myöhemmin kaukana kotoaan nälkään. Hyvin alkanut elämä loppui tuolla tavoin. Hänellä oli hyvä lapsuudenperhe ja opiskelupaikka, josta olisi päässyt suoraan vakituiseksi tekijäksi. 

Korjaan. Ei merkitty punaiseksi, vaan joutui leirille eikä hänen asiaansa edes ehditty käsitellä siellä vielä. Epäiltiin vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Nuori suomalaisnainen asui ulkomailla, oli perustanut perheen.

Sai mieheltään aidsin, lyhyessä ajassa kuoli, mieskin kuoli sitten vähän myöhemmin. Jäi kaksi pientä lasta yksin vieraalle maalle.

Eiköhän se maa ollut niiden lasten kotimaa. Ei vieras maa. 

Yksi samassa koulussa ollut poika, sittemmin mies, hyppäsi junasta vauhdissa. Löytyi kotoa pahassa tilassa. Leikattiin aivoja ja kuulemma risuja poistettiin päästä. Parantui. Älkää hypätkö junasta kesken. Sitten yksi poika paloi pahasti takavuosina kun oli joulupukin asu ja osui kynttilään, roihahti. Jäi eloon. 

Miksi sinua suututtaa se että mistä asioista toiset ihmiset valittavat? Ja mitä tabua tässä aiheessa mielestäsi on?
Totuus kun on kuitenkin se että et voi tietää toisten ihmisten vastoinkäymisistä ja kokemuksista. Vähättelykin on aika turhaa, parisuhteen päättyminenkin voi olla kriisi, vaikka jollekulle toiselle ihmiselle olisi sattunut joku muu ikävä tapahtuma. Se ei kuitenkaan vähennä kenenkään kokemusta siitä parisuhteen päättymisestä.

Minua taas ihmetyttää se, että jotkut ihmiset valittavat siitä että muut ihmiset muka valittavat turhasta.

Mies töppäsi töissä ja yritti hätiköidysti tehdä im:n kaasuttamalla itsensä autossaan. Epäonnistui ja joutui elämään laitoksessa loppuikänsä muiden armoilla. 

Kuuden lapsen äiti jäi leskeksi, otti uuden, uskovaisen miehen. Tämä mies tappoi hänet raaasti ja lapset jäivät orvoksi. 

Päätyi seurustelemaan ja avioliittoon suomalaisen naisen kanssa. Sen koommin ei ole kaverista kuulunut, kun vaimon mukaan hän ei tarvitse muita ihmisiä kuin hänet.

Ei se mikään tabu ole

Mitä jotkut ihmiset saa siitä että yrittävät nostaa omia vastoinkäymisiään toisten yläpuolelle ja kuvittelevat olevansa ahh niin kokeneempia? Vaikuttaako itsetuntoon? Käsittelemättömiä traumoja? Onko sen syynä häpeä, esimerkiksi lapsuudessa koettu joutuminen tekemiseen sosiaaliviranomaisten kanssa?
Samassa harrastusporukassa oli nainen oli lapsena menettänyt kummatkin vanhempansa, vielä pari-kolmekymppisenäkin hänen elämänsä tuntui pyörivän vain sen asian ympärillä. Kun yksi toinen tuttava kertoi isoisänsä kuolleen niin tämä alkoi heti selittää että joo, mutta eihän tuo ole mitään, minä olenkin jäänyt orvoksi, ei isovanhempien kuolema ole mitään siihen verrattuna. Kieltämättä tämän käytös tuossa tilanteessa aiheutti aika kummastuneita katseita. Eikä edes ollut ainoa kerta, asia mikä tahansa, niin hönellä on ollut rankempaa tai vaikeampaa eikä kenenkään asiat ole mitään tähän verrattuna.

Tuntuu että muutamilla ollut nuorempana alkoholi, häiriö tai huumeongelma yms, eikä se ollut kivaa nähtävää, enkä ole ainoa joka nähnyt näitä ihmisiä. Muiden persoonan muutokset. Osalla sairaus muutti persoona paljon tai oli aina ongelma. Nykyään haluan suht tavallista seuraa, uskokoon vaikka ufoihin, muttei mitään vaikeaa ihmistä.

Isoisän isä ampui itsensä sodan seurauksena (oli skitsofrenia muutenkin), ja serkku kaatu pyöräillessä niin pahasti että pää oikeasti halkes kunnolla, olin paikalla onneks koska sain nopee haettua apua, ei omistettu kännyköitä sillon. Oli 50-50  jääkö eloon kun jotain juttuja piti yhdistellä aivoissa takas mut tuo oli ikävin minkä myös todistin. Sekä myös mun parhaan ystävän kuolema muutama vuosi sitten alle kolmekymppisenä, onnettomuus

Ala-asteella oli poika jolla oli pahoja palovammoja koko kehossa, oli leikkinyt tulitikkuleikkejä ja jotenkin onnistunut polttamaan itsensä. 

Jotkut opettajat ja vanhemmat käyttivät tuota poikaa varoittavana esimerkkinä, noin käy jos tekee tyhmyyksiä.

Isoäidin kuolema tapaturmaisesti

Hänet murhattiin. En kovin hyvin tuntenut, mutta musiikkipiireissä jonkin verran kohtasimme.