Olin nuorena ala- ja yläasteella epäsuosittu, kiusattu ja ei juuri kavereita. Luulin ettei se enää aikuisena vaivaa minua, kunnes...

?

Samantyyppinen historia mullakin, mutta ei yhtään kiinnosta olla niitten tyyppien kanssa missään tekemisissä. Onneksi ovat pysyneet suurin osa pikkupaikkakunnallaan, missä enää harvemmin käyn. Ei ole enää vihaa heitä kohtaan kuitenkaan, vain täysi välinpitämättömyys. Jossain vaiheessa vähän kiinnosti, mitä tyypit on tehneet, ja selvis luokkakokouksessa, että eläneet tavallista elämää ja pitäneet toisiinsa yhteyttä. Mun on parempi muualla.

Joo, on. Ei oo provo vaan iha tosi. Seurustelin itseni näköisen/ oloisen/ samat kiinnostuksen kohteet omaavan tyypin kanssa 6kk. Erosin ja erosta toipumiseen meni n. 1-1,5kk. Ja kerran itkin kunnolla, etten voinut hallita itseäni itkun lopettamiseksi.. Sit ollut normaalia.. Ennen itkukohtauksia mietin mielessäni että miksi toi jäbä ei halua olla luottamuksen arvoinen.. Pähkäilin ensin että voisin joskus jopa palata ja yrittää uudelleen... Ja ollaan vielä kavereita... Ei enää harrasteta mitään sänkypuuhia.. Kummallakin on jo uudet elämät edessä..

Halusin vaa pystyä luottaan.

Lisään vielä, että luokkakokouksessa koin taistelevani entistä rooliani vastaan, ja koen että voitin sen, sain kunnioitusta eli en ollut enää se "nyhverö". Kuitenkin täytyi ladata pari päivää asennetta että edes menin koko tapahtumaan... sen jälkeen pystyin päästämään irti menneestä. Ehkä aloittajallakin on ns. kana kynimättä, tarve näyttää tai ansaita paikka porukassa, johon ei nuorempana päässyt.

Oli myös jännä huomata, että eräs munapää kiusaaja oli ihan samanlainen edelleen, vaikka muut oli aikuistuessaan pehmentyneet mukaviksi. Se on joskus mietityttänyt, että mikähän sitä ihmistä vaivaa, onneks ei kuulu mun lähipiiriin.

Nuoret kiusaa herkästi ja harva kiusaaja niitä muistelee jälkikäteen. Ei ainakaan ole oikeasti pahoillaan. Ovat kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, kun ovat kasvaneet.

Minkä ikäinen ap on?

Ap on ääliö

Mua kiusattiin peruskoulussa. Yliopistossa ns. puhkesin kukkaan ja pari entistä kiusaajaa tuli sanomaan, että onpa musta tullut kaunis. Niihin aikoihin näin sattumalta yhden pahimmista kiusaajistani. Oli pieni, laiha, liuhutukkainen nuori mies. Sellainen johon en esim. baarissa olisi kiinnittänyt huomiota. Ilkeästi sanottu, mutta tuli hyvä mieli. Luokkakokouksiin en ole koskaan edes harkinnut osallistuvani. Ei kiinnosta se porukka.

Vierailija kirjoitti:

Nuoret kiusaa herkästi ja harva kiusaaja niitä muistelee jälkikäteen. Ei ainakaan ole oikeasti pahoillaan. Ovat kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, kun ovat kasvaneet.

Riippuu tapauksesta ja ihmisistä. Luulen että häpeä estää jälkeenpäin muistelemasta tilannetta ennemmin kuin välinpitämättömyys. Olen kiitollinen yhdelle kiusaajalleni anteeksipyynnöstä. Osoittaa todellista rohkeutta, katumusta ja empatiakykyä tulla aikuisena pyytämään anteeksi. Ei kiusattu unohda.

Mä en edes pystyis menemään mihinkään luokkakokoukseen... Onko kellään muulla sellaista, että ei halua olla esimerkiksi facebookissa mitenkään esillä? Vaikka vanhoilla jutuilla ei tavallaan olekaan enää mitään väliä ja yläasteajoistakin on jo 20 vuotta, mä en silti halua, että ne ihmiset saa tietää musta mitään. En vain halua, että ne näkee, miltä näytän, ketä ja montako kaveria mulla on fb:ssä, missä oon töissä, miten oon pärjännyt elämässä/ollut pärjäämättä, mistä asioista tykkään... Yhteen ryhmään oon fb:ssä olosuhteiden pakosta liittynyt lapsen takia ja nyt täytyisi kai vihdoin laittaa oma kasvokuva sinne, etten vaikuttaisi niin oudolta anonyymiltä tyypiltä. Hirveä kynnys vaan jotenkin... Sitten pitäisi kai alkaa hyväksyä kaveripyyntöjä tutuilta ja kavereilta. Mut en haluaisi, että kaverien kaverit näkee mitään mun asioistani. Kaverin kavereina on siis noita vanhoja tyyppejä, joiden en halua olevan osa elämääni missään muodossa.

Hiljattain löi sekin tajuntaan, että oon tosi erkaantunut vanhoista kavereistani, kun en kuulu fb:hen. Muu yhteydenpito vain pikkuhiljaa vähentynyt ja olen tällälailla kai ihan itse erkaannuttanut itseni heistä.

Tuntuu ihan hassulta itsestänikin tällainen. Ennen fb:tä ja ennen lapsen saamista en niin välittänyt koko fb:stä, pidin sitä vähän turhana hömpötyksenä. Enkä tajunnut, että vanhat kokemukset sittenkin vaikuttaa muhun yhä näin paljon.

9 ja 10 ei varmaan ole ikinä kokenut kiusaamista? Olette olleet itse tod.näk. kiusaajia?

Kiusaus voi jättää syvät arvet ja jäljet näkyä lopun elämän. Että kiitos vain kaikille kiusaajille...

Yleensä ne alaluokilla kauniit naiset näyttävät ihan hirveiltä 30 vuotiaina, ja ne ei niin kauniit ovat muuttuneet todella kauniiksi. Tämän olen lähes poikkeuksetta kokenut. Kaikki ne pikkutytöt, joihin olin ihastunut alaluokilla, ovat nyt sellaisia etten katsoisi edes päin, mutta samaa ei voi sanoa siitä alaluokkien harmaasta massasta. Itsekin olin myös yliopistossa aikamoinen supernörtti, mutta nyt musta on tullut aikamoinen naistenkaataja. Mun kaverit ei edes tiedä mun naisjutuista, koska en kerro niistä kenellekään. Ne luulee että olen yhä pelkkä supernörtti. Olen enää supernörtti vain kotona.

Ala-asteella 1. luokalla mua kiusattiin, ja muistan sen yhä. Taistelin kuitenkin tieni sinne huipulle parissa vuodessa. Sitten kun pääsin huipulle, niin kiusasin niitä, jotka kiusas muita. Yritin olla nuoremmista niiden kaveri, joidenka havaitsin joutuvan jonkin tason kiusauksen kohteeksi. Yläasteella sitten nörttiinnyin niin pahasti, että tipuin sosiaalisella tikkailla pohjalle, ja sieltä nousin vasta yliopiston jälkeen. Enpä nyt sentään mitään kiusaamista kokenut, kun en ikinä päästänyt itseäni kovin pahaksi nyhveröksi.

Muutama havainto omasta elämästä.

Muutin kotipaikkakunnaltani pois reilu kymmenisen vuotta sitten (keskisuuri kaupunki) käyn siellä pari-kolme vuodessa enkä ole tänä aikana törmännyt yhteenkään lapsuuden kaveriin. Toki ymmärrän, jos asuu pienellä paikkakunnalla niin saattaa niitä tuttujakin tulla vastaan.

Ap miksi sun edes pitäisi olla niiden vanhojen tuttujen kanssa tekemisissä? Ole ylpeä itsestäsi ja älä välitä muista.

Toinen juttu on tämä klisee mistä kommentti 15 kertoo. Olenkohan ainoa, jonka suosituista koulukavereista tuli myös "menestyjiä" tai ainakin ihan tavallisia näin aikuisenakin. Myös ne tytöt, jotka olivat kauniita silloin ovat myös kauniita nykyisin.

Ne ylästeen suositut ovat nykyajan elämänkoululaisia. Kävin itse paria eri yläastetta eri paikkakunnilla. Sattuivat olemaan sellaiset koulut (lukio myös) joista bongahti moni tällä hetkellä supermenestynyt tyyppi. Eivät he olleet kouluaikoina suosittuja:) Ne suositut tyypit eivät todellakaan menestyneet vaikka kaksikymppisinä vielä vetivät sellaista roolia. Ja tytöistä...kauniit tytöt, heistä tuli aikuisinakin kauniita mutta he eivät olleet suosittuja kouluaikana vaan kiusattuja. Ne senaikaiset "kauniit" olivat niitä kovismeikkipirkkoja. Olivat vielä jokseenkin kovia kakskymppisinä mutta kolkyt kun tuli niin ulkonäöllinen romahdus myös oli jäätävä. Siiderilissuja:) 

Sama kokemus mullakin kun joku aiemmin kirjotti, että ne ilkeät tytöt on kaikki vielä (yli kolmekymppisenä) kauniita, hoikkia ja "menestyviä".

Itse edelleenkin ujo, ruma, ylipainoinen (en ollut tätä nuorempana, vasta raskauksien jälkeen). Vaikka muuten kaikki ihanasti perheen saralla.

Jep, ite oon kans kärsinyt rankasta kiusaamisesta koko peruskoulun ajan ja sortunut itse myös kiusaavaan toimintaan esim yläasteella, että voisi purkaa sitä pahaa oloa mitä ne kaikki vuodet teetti.. Häpeän kyllä suuresti sitä, että päädyin osittain siihen samaan toimintaan, mikä on rikkonut minutkin. Kiusaaminen jätti syvät traumat ja aikuisenakin olo on usein täysin arvoton. Se varmaan kertoo jotain kokemani kiusaamisen luonteesta, kun sivusta katsojan säälivä katse tuntui lapsena minusta todella hyvältä asialta.. "Joku ei kiusaa minua vain osoittaa sentään sääliä." Ihan sairasta se meno oli.

Mielenterveysongelmien kanssa olen kamppaillut, mutta olen jotenkin pärjännyt korkeakoulussakin jne. Nykyään minulla on maailman ihanin mies ja joitain hyviä ystäviä. Tietyt saavutukset ym eivät kuitenkaan poista niitä traumoja ja arvottomuuden tunnetta mikä on jäänyt.

En ole missään tekemisissä kiusaajieni tai oikeastaan kenenkään samasta peruskoulusta peräisin olevien tyyppien kanssa. En ole edes somessa missään tekemisissä heidän kanssaan ja en menisi ikinä luokkakokoukseen (jos kutsuttaisiin). En ikinä lisäisi näitä tyyppejä edes kaveriksi somessa - estäisin ennemmin. Eli voin sanoa kuuluvani siihen porukkaan, joka ei halua antaa itsestään MITÄÄN entisille kiusaajille ja muille sivusta seuranneille ihmisille. Koen, että he eivät ansaitse tippaakaan huomiostani. Samoin minäkään en ansaitse enää sellaista väkivaltaa, mitä se vuosia kestänyt kiusaaminen oli.

Minulla on myös sellainen kokemus, että suurin osa kiusaajista ovat "menestyneet" elämässään. On oikeastaan tuntunut todella rankalta kun muut läheiset ovat kertoneet, että heidän kiusaajansa ovat elämänkoululaisia nykyään kun taas omat kiusaajat ovat menestyneet jopa poikkeuksellisen hyvin. Todistaa vain sen, että kiusaajia on kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Olen yrittänyt antaa anteeksi kiusaajilleni, mutta se on ollut melkeinpä mahdotonta. Vihaa ja katkeruutta on edelleen vuosienkin jälkeen. Ehkä jonain päivänä tämä helpottaa, mutta haavat ovat selkeästi kovin syviä ja kipeitä.

Paljon tsemppiä kaikille kiusaamisen uhreille!

En minäkään ole ollut nuoruudessa kovin suosittu ja yläkoulusta mulla on suurimmaksi osaksi huonoja kokemuksia. Välitunnit sekä ruokatauot vietin monesti yksikseni, koska ei oikeastaan kukaan halunnut olla kaverini ja siksi musta on tullut pelokas ihminen joka ei uskalla lähestyä ihmisiä. En tänäkään päivänä ole kovin suosittu ja enkä hirveästi ole saanut kavereita. Häpeä tunnustaa mutta olen kateellinen niille joiden helppo löytää ystäviä joilla on samanlaiset kiinnostuksenkohteet. Jotenkin tunnen lähes kaikkialla itseni ulkopuoliseksi. Pelkään että sama tulee toistumaan työelämässä.

Minä moikkaan kotipaikkakunnalla käydessäni ehkä paria vanhaa luokkakaveria, toinen sukua ja toinen töissä kaupassa, jossa käyn. Nämä olivat kouluaikana hyviä tyyppejä. Ne kiusaajat ja nenäänsä pitkin halveksuen katsojat ovat muuttaneet Etelä-Suomeen. Luokkakokouksen jätin väliin, mutta kuulin niitä menestystarinoita ja ministeriövirkoja, joita porukoilla on nyt aikuisena. Jopa kouluaikoina ihan mukavat olivat ylpistyneet kovasti siellä pääkaupunkiseudulla.

Summa summarum: jos joku koulukaveri tulee vastaan, riittää ihan moikkaaminen. Ei minulla ole mitään tarvetta enempään tuttavuuteen.