Pitäiskö erota vain jotta saisin itsenäistymiskauden sinkkuna?
Sitouduin omalla kohdallani liian aikaisin. Olin 16v kun aloin ensimmäisen kerran seurustella ja sillä tiellä vieläkin. 17v menetin neitsyyteni kyseiselle herralle. 18v olin kun muutimme yhteen, molemmat suoraan omien vanhempien luota.
Esikoisenikin syntyi jo vähän ennen 22v synttäreitäni, toinen lapsi kun olin 23v ja kolmas kun täytin 25v.
Nyt olen 27v ja tuntuu että tärkeä vaihe elämästä on jäänyt väliin. Olen elänyt koko aikuisikäni parisuhteessa. Tuntuu että olisin kaivannut sinkkuutta, tarvinnut sitä että olen ihan yksin vastuussa taloudesta ja hankinnoista ja perheen elämäntavoista.
Haaveilen salaa siitä että eroaisin. Muuttaisin lasten kanssa vuokralle jonnekin. Lapset ovat rakkaita ja uskon että heistä varmasti jaksaisin huolehtia yksinkin. Kuten olen melkeinpä tähänkin saakka tehnyt.
Tuntuu ettei mieheni ehkä ole se oikein mahdollinen kumppani minulle. Ei nyt kyllä täydellisen epäsopivakaan mutta ehkä voisi olla jotain enemmän. Varma en voi olla koska tuo on ainoa mies jonka kanssa koskaan olen elänyt parisuhteessa tai edes suudellut.
Tällä hetkellä en kyllä kaipaisi toista miestäkään vaan parisuhteettomuutta. Tahtoisin olla sitoutumaton kehenkään mieheen. Etsiä itseäni vielä ja vasta kun olen varma ja löytänyt itseni niin vasta sitten ehkä joku mies saisi astua elämään ja vaikkei niin kävisi niin olisin varmaan tyytyväisempi kuin nyt.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Kuinka sitten kävi? Elämänneuvoja kokeneemmilta?
Kommentit (24)
Jos miehessäsi ei ole muuta " vikaa" kuin että sinusta tuntuu että jossain voisi olla parempi tai että haluaisit olla yksin, ei se minusta ole riittävä syy rikkoa avioliittoa ja lasten perhettä, kotia, perusturvallisuutta.
Opettele ajattelemaan miehesi positiivisia piirteitä ja ota ihan omaa aikaa itsellesi - käy yksin lenkillä tai muissa harrastuksissa, ystäviesi kanssa leffassa, ravintolassa jne. Ja tee samoin miehesi kanssa. Aikaa se vie päästä noista ajatuksista, mutta se kannattaa ihan varmasti.
Minulla melkolailla samanlainen perheenperustamisvaihe takana ja kun olin 35-vuotias, iski menovaihe päälle. Silloin kävin aika paljon ystävättäreni kanssa illanvietoissa, otin aikaa itselleni ja aloitin säännöllisen harrastuksen. Mieheni kanssa tehtiin kahdestaan muutama reissu - lapset kyllä pärjäsivät hoidossa mainiosti. Nyt parin vuoden jälkeen mieli on rauhoittunut ja kotielämä yli 20-vuotisessa parisuhteessa maistuu oikein hyvälle.
Alettiin olemaan yhdessä 18-vuotiaina, minä asuin omillani, mies vanhempiensa luona. Muutettiin yhteen kun oltiin 19, mies suoraan vanhepiensa luota. Eka lapsi saatiin 22-vuotiaina, naimisiin mentiin 23-vuotiaina. 7 vuoden yhdessä olon jälkeen mies sai tarpeekseen. Mitään ymmärrettävää syytä ei mies ole osannut kertoa, joten luulen että haluaa nyt elää sitä omaa elämäänsä yksin, mikä jäi elämättä ennen meidän yhteenmuuttoa.
Siis melkein 20 vuotta. Mulla ei ole sellaista tunnetta, että oisin jäänyt jostakin paitsi, vaikka suoraan kotoa muutinkin mieheni kanssa yhteen. Meidän suhde on hyvä ja rakastetaan toisiamme, mutta meillä kummallakin on myös " oma elämä" . Kolme lasta on tehty suurilla ikäeroilla, eli olen ehtinyt lasten välissä opiskella ja tehdä töitä, siis elää ihan oikeaa elämää.
Mä olen sitä mieltä, että liian aikaisin ei kannata sitoutua. Vaikka meidän tapauksessa kaikki onkin menny ihan hyvin, me ollaan oikeasti se poikkeus mikä vahvistaa säännön. Jostain jää aina paitsi.
Enpä osaa neuvoa sinua. Ehkä suakin auttais " oma elämä" , siis jotain, joka on vain sun. Työ, opiskelu tms. Jotain, mihin mies ja lapset eivät kuuluisi. En tiedä, me ollaan kaikki erilaisia.
Tieto kouluun pääsystä tuli juuri viikko sitten.
Ehkä se on sitten apu tähän levottomuuteen.
ap
Hirveää normitusta saat neuvoiksesi. Toisaalta se eroaminen ja yh:na eläminenkin on tuon kaavan mukaista. Joko alistuu kohtaloonsa liitossaan tai kantaa raskaan taakan yksin. Helvetilliseltä noi heteroelämän vaihtoehdot kuulostaa:/ Mikset voisi vaikka muuttaa yksin asumaan vähäksi aikaa, mies asuisi lasten kanssa ja hoitaisi heidät? Sulle joku oma projekti, uusi tutkinto, työ, harrastus? Etsisit itseäsi rauhassa ja tapaisit perhettäsi.
Mutta eihän se juuri koskaan noin mee. Mieti sitä, missä pakkoraossa olet. Sä olet kuitenkin itse se ihminen, jonka kanssa elät loppuelämäsi. Jos et tiedä kuka olet ja mitä haluat, niin eiköhän se ole elämäsi tärkein projekti. Vasta sitten sitä voi todella kohdata läheisesti toisen parisuhteessa ja pitkässä liitossa. Ja tukea omia lapsia löytämään oma polkunsa.
Eli teet niin tai näin, älä tingi tarpeesta löytää oma tiesi. Se on tärkeintä. Etsiydy johonkin naisten ryhmätoimintaan;)
ps. erosta saa musta haaveilla, mutta koeta oppia niistä haaveista: mitä sä niissä kuvitelmissa todella tavoittelet ja miten voisit rakentaa sitä jo nyt omaan elämääsi.
Voimia sulle, älä alistu nuivaan elämään!
Millaiseksi kuvittelet elämäsi eron jälkeen? Mikä olis silloin toisin kuin nyt?
Ihan oma koti joka ei ole kenenkään muun aikuisen. Vain minä päätän meidän perheen asiat. Sellaista itsenäistä vastuunottoa.
ap
Lasten päätösvallan kasvaessa kasvaa myös heidän itsenäisyys. He eivät tule koskaan määräämään minun elämästäni vaan siinä vaiheessa kun he eivät ole enää minun määräysvallan alla niin he siirtyvät astetta itsenäisemmäksi. Se ei ole todellakaan ongelma. Lapsia olen aina rakastanut ja heitä lähelleni tahtonut. En koe että he rajoittaisivat henkisesti vapauttani samalla tavalla kuin parisuhde.
ap
- hankinnoista pitää päättää yhdessä
- lapsille opetettavissa arvoissa pitää olla samoilla linjoilla
- pitää ottaa se toinen huomioon, antaa hellyyttä, ei voi olla tuossa mielessä liian itsekäs (miehelle annettava hellyys ja ymmärräys on niin erilaista kuin oman lapsen kohdalla ettei niitä voi edes verrata)
- kodin arvot on yhteiset, jos vaikka hairahtuisin feng shuihin niin pitäisi neuvotella miehen kanssa että onko se ok että sisustan nyt talon sen mukaan
- olen sidoksissa mieheeni kaikissa päätöksissäni ja perhe-elämääni, myös yksityiselämääni liittyvissä asioissa.
- olen sidoksissa mieheeni kaikissa päätöksissäni ja perhe-elämääni, myös yksityiselämääni liittyvissä asioissa.
Tahtosin olla tietyllä tapaa itsenäinen, henkisesti.
ap
Itse tahtoisin kehittää myös syvempiä arvoja (henkinen kehittyminen, muiden auttaminen jne), mies ei kiinnostu vaikka olen yrittänyt keskustella.
ap
- hankinnoista pitää päättää yhdessä
- lapsille opetettavissa arvoissa pitää olla samoilla linjoilla
- pitää ottaa se toinen huomioon, antaa hellyyttä, ei voi olla tuossa mielessä liian itsekäs (miehelle annettava hellyys ja ymmärräys on niin erilaista kuin oman lapsen kohdalla ettei niitä voi edes verrata)
- kodin arvot on yhteiset, jos vaikka hairahtuisin feng shuihin niin pitäisi neuvotella miehen kanssa että onko se ok että sisustan nyt talon sen mukaan
- olen sidoksissa mieheeni kaikissa päätöksissäni ja perhe-elämääni, myös yksityiselämääni liittyvissä asioissa.
* Eronkin jälkeen joistakin hankinnoista pitää päättää yhdessä ja olla samoilla linjoilla lapsille opetettavissa asioissa.
* toki, sinkkuna voit elää seksittä, mutta ymmärrys: kaikkea ei tarvi parisuhteessakaan ymmärtää ja sallia. En mä ainakaan
* Feng Shui ja muut hömpät: Voisin kyllä ottaa haltuuni osan asunnosta ja jopa kokonaan. Kyllä ainakin mun mies antaa mulle tilaa tuossa suhteessa
* Oikea mies antaa sulle omaa tilaa ja päätösvaltaa, et kai sinä ole aina antanut periksi hänelle?
siinä suhteessa. Elämää on parisuhteen ulkopuolellakin, vaikka olisikin parisuhteessa. Elämä ei helpotu yksinhuoltajana. Voit aikuistua ja kypsyä liitossakin. Oma elämä, omat tuttavat, omat jutut, omat rahat, omat päätökset.
Miksi et voi toteuttaa näitä itsenäisesti - ei kai näihin mihinkään miestä tai edes lupaa tarvita?
olla kiinnostunutkaan henkisestä kehityksestä ja muiden auttamisesta. Sinun täytyy ne toteuttaa yksin koska ne on sinun omia haaveitasi. Annathan miehesikin toteuttaa omia juttujaan vapaasti?
Mutta on ok, että sä haluat panostaa eri juttuihin kuin sun mies. Teidän tulee yhdessä kasvaa siihen, että teillä voi olla OMIA kiinnostuksen kohteita, eikä kaikista asioista tarvitse olla samaa mieltä. Mutta silti voi kunnioittaa toista ja ehkä oppiakin jotain. Sun mies voi panostaa toimeentuloon ja sekin on tärkeää. Ja sunkin jutut ovat tärkeitä.
Vierailija:
siinä suhteessa. Elämää on parisuhteen ulkopuolellakin, vaikka olisikin parisuhteessa. Elämä ei helpotu yksinhuoltajana. Voit aikuistua ja kypsyä liitossakin. Oma elämä, omat tuttavat, omat jutut, omat rahat, omat päätökset.
Ja arvaa tietääkö mies edes tästä? Hän on kyllä tottunut, että vaihtelen huonekalujen paikkoja ahkerasti. Mutta se sallitaan minulle.
Seurusteli 9v ja ilman sen selkeämpää syytä erosi. Itselläni taas oli niin että parisuhde oli pakko lopettaa, vaikken varsinaisesti halunnutkaan. Minulla myös sama tarina että tavattiin ja alettiin seurustella nuorena (minä 15v) , eka lapsi kun olin 22, toinen kun olin 24. Kun erottiin 10v seurustelun jälkeen niin itselleni teki tosiaan hyvää tuo vuoden sinkkuna olo. Vaikka olikin kaksi lasta niin kasvoin henkisesti enemmän kun 10v aikana yhteensä. Kun oli pakko tulla toimeen itse. En siis todellakaan kehota sinua eroamaan, kun ei ole mitään varsinaista syytä, tarkoitan vaan että ymmärrän mitä ajat takaa ja sanon että omalla kohdallani se oli tärkeä vaihe elämässä.
Tuo on ihan tyypillinen kriisireikä. Kolme pientä lasta peräjälkeen ja ikää 27v missä kieppeellä yleensäkin etsitään itseä uudestaan.
Et jätä vielä ainakaan miestäsi vaan keskityt nyt etsimään itseäsi muilla tavoin. Alat harrastaa sellaisia asioita joiden koet kehittävän itseäsi. Hankit perheen ulkopuolisia kavereita. Opiskelet vaikka jotain. Nyt kun sulla on miehesi niin se voi iltaisin vahtia lapsia sillä välin kun harrastat omia juttujasi. Yh:na olisit täysin loukussa, et saisi lapsia hoitoon kuin isi-viikonloppuina.
Jos on rahaa niin voisit tehdä jonkun kaverin kanssa jonkun matkan.
Odotat nyt vaan muutaman vuoden jotta ajatukset selkenee ja olet varma siitä mitä haluat. Itsenäistyä ja etsiä itseäsi voit parisuhteessasikin. Kerrot vaan miehelles että nyt on näin että kaipaat omaa tilaa.