Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ero raskausaikana, mitä teen?
10.07.2017 |
Tänään kaikki kärjistyi, suhteessamme on ollut ongelmia jo aiemminkin mutta nyt tuntuu ensimmäistä kertaa, että enään ei pysty, vaikka rakastan miestäni enemmän kuin mitään. Hän on kiltti ja herkkä persoona, mutta nyt jokin on muuttunut, hän ei raskauden myötä ole enään sama ihminen, vaikka ollaan pitkään tunnettu, silti ajatus elämästä ilman häntä tuntuu inhottavalta, mutta nyt olen alkanut harkitsemaan asiaa myös tulevan lapsen kannalta. Olen itsekin asioihin syyllinen, olen reagoinut miehen tekemisiin todella herkästi ja saattanut kuittailla, lopputulos se, että mies luulee, että kaikki mitä sanon, on v*ttuilua tai päänaukomista. Aamulla tein viimeiset leivät itselleni ja kehotin häntä tekemään itselleen vaikka kaurapuuroa, tästä hän ilmeisesti otti nokkiinsa ja vastasi että minun täytyy lopettaa iniseminen, sitten kun loukkaannuin, väitti hän sanoneensa että minun täytyy lopettaa vain huolehtiminen. Neuvoin myös koiran kanssa lenkillä miestäni, että miten toimia, noh, ei kuulemma voi koska "sinä oot siinä". Hän saa minut tuntemaan, että olen syypää kaikkeen, eilenkin hän sanoi, että joutuu varomaan kaikkea tekemäänsä etten suutu, minusta asia on taas päinvastoin. Aiemmin mies on käskenyt pahan riidan tullen myös minun tappaa itseni (pyysi heti anteeksi). Sanoin nyt hänelle että en voi asua hänen kanssaan kun suuttuu tuollaisista, niin vastaus oli:"joo mä en enää välitä,mutta älä tuu myöhemmin pyyteleen anteeksi".
Oliskohan tää nyt ollu tässä, tuntuu pahalta, sillä sitten ei itsellä ole ketään, juuri meni välit myös omaan isään, voi tätä elämää...
Kommentit (4)
Usko tai älä niin tiedän että tunnehuurussa, varsinkin raskaus sellaisissa, asiat tuntuvat vakavilta ja lopullisilta. Tuota lukiessa tuli vain sellainen olo että olette riidelleet arkisista asioista.. Onnea! Olette normaali pariskunta!
Sinuna ottaisin hieman etäisyyttä mieheen. Kertoisin hänelle että nyt täytyy saada hieman miettimisrakoa. Asutte yhdessä mutta otatte etäisyyttä. Ette odota ettekä vaadi toisiltanne mitään. Olette omissa oloissanne. Meillä tämä on ollut pariin otteeseen tarpeen. Itseasiassa molempien raskauksien aikana. Tunteet käy kuumana hassuistakin asioista. Minusta on hyvä sääntö että raskausaikana tai ensimmäisenä vauva vuonna ei ole lupaa erota. Silloin tunteet on niin pinnassa ja sekavat. Kun katsot joskus taakse päin niin sinua huvittaisi miten pienestä meinasittekaan erota!
Tuo tekstisi kuulosti aivan minun raivopäissä kirjoittamalta. Joten uskon pystyväni samaistumaan tunteisiisi. Nyt olen kuitenkin jo yli tuon ja tajuan ettei olisi ikinä ollut järkeä silloin aikoinaan erota moisen takia.
Toivotan voimia ja ymmärrystä teille! Ei kannata luovuttaa! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään outoa erota raskausaikana ja todellakin parempi lapsen kannalta, jos suhde ei toimi.
Lapsi kyllä voi tutustua isäänsä vaikka ette yhdessä olisikaan.
Raskaana oleville on kaikenlaista toimintaa, jumppaa ym. Selvitä vaihtoehtoja ja osallistu rohkeasti. Yksinäisyyteen ei kannata jäädä.
Puhu neuvolassa erosta, pyydä apua kotiin, jos koet tarpeelliseksi.
Mies voi osallistua synnytykseen tai sitten voit valita jonkun ystävän tai perheenjäsenen tueksesi, myös doula on yksi vaihtoehto. Sinä itse päätät kenet mukaan tahdot.
Isyydentunnustusta tehdessä vaadi itsellesi yksinhuoltajuus, tällä takaat itsellesi ja lapsellesi paremmat oikeudet.
Lapsen takia opi, että asiat voi tehdä usealla tavalla.... Jokainen tyylillään. Esim, voit itse syödä aamupalan, mutta miehesi ei tarvitse...
Alue: Aihe vapaa
En tiedä onko tästä kyse, mutta meillä kävi näin:
Mä olen mikromanageroin, kun lapset oli pieniä ja se tosiaan eskaloitui siihen, että mies ei enää "uskaltanut" sanoa tai tehdä mitään. Sittenhän mä aloin tietty valittamaan, kun mies ei osallistu tai tee mitään. Oli melkoinen oravanpyörä. En nähnyt virheitä, koska olinhan täydellistä autuutta elevä pikkuäiti, jonka elämä oli yhtä isoa herttasuutta.
Samalla mies kärsi. Hän ei sanonut mitään, kun ei halua tapella itsestäänselvyyksistä.
Menihän mulla pari vuotta ennenkuin tajusin, ettei mun tarvii olla kaikesta vastuussa. Mulla on hiton hyvä mies, hyvä isä, mutta miksi se on nyt sulkeutunut omaan huoneeseensa, miksei nää lapset ja mä kelvata sille.. alkuun kuitenkin se oli koko ajan läsnä. Mitä tapahtui?
Hän on hyvin mietiskelevä ja kelailee tuon tuosta omaa ja ympäristön käytöstä. Joten sitä kautta yritin kuunnella itseäni ja tosiaan mä sanon kaikesta. Ihan kaikesta. Vaikka ystävällisesti sanoin, niin silti se jatkuva seläntakana hiostaminen oli kauhean alistavaa ja epäluottamusta miehelle.
Yritin opetella miettimään ensin. Kaikesta ei tarvii sanoa, eikä suurinosa asioista tarvii tapahtui just silloin. Esim se sukka lattialla on ihan ok, kunhan pyykit menevät pyykkikoppaan. Ja menihän ne, muttei mun aikataululla.
Mä sain höllättyä itseäni ehkä noin neljäsosan, niin alkoi tapahtumaan muutosta. Mies alkoi tekemään ja olemaan meidän kanssa. Siitä sitten pikkuhiljaa sain vähennettyä ja vähennettyä leukojen louskutusta.
Kyllä mä olen monta kertaa häneltä anteeksipyytänyt ja hän on ottanut myös vastuuta, että meni niinkin pitkään tuossa tilanteessa. Hänen olisi pitänyt avata suunsa, mutta jotenkin se tuntui turhalta. Riitahan siitä olisi tullut ja hänen syyttelyään. Se on totta. Mä olisin nuppipunasena sitä varmasti syyttänyt kaikesta.
Nytkin taas tuli itku, kun en tajua miten mä olin niin sokea omalle käytökselleni ja sitä kautta aiheutin suurta ahdistusta rakastamalleni miehelle. Varmaan lapsillekin.
Tuosta on noin 10 vuotta. Yhä ollaan yhdessä, rakastuneita ja meillä menee hyvin. Lapset suht itsenäisiä teinejä.
Kontrollointi on mulla aika hallitseva luonteenpiirre, että mä toisinaan alan lipsua ja pomotan. Nykyään mies sanoo, että taasko se alkaa tai katsoo kysyvän leikkisästi. Saan mä nyt jotain täällä sanoakin ilman, että jengi on varpaillaan, mutta sellainen turhanpäiväinen pikkuriikkisistä asioista sanominen on turhaa. Kyllä ne osaa isompiakin juttuja. :)
Kaikkea hyvää AP, jospa te saisitte välinne kuntoon itsetutkiskelun kautta ja rauhallisen keskustelun kautta. Toivottavasti toivoa vielä on. Ehkä hetki erillään voi tuoda lisää perspektiiviä.