En kiinny vauvaan, vaikka olen jo rv 28

Kroppaa, ei kuoppaan...

Eiks se pitäs tulla ensin ulos ennenku siihen kiintyy?

m

Itselläni oli täysin sama, kun lapsi oli syntynyt en vieläkään kokenut sitä omaksi, vasta laitokselta kotiuduttua aloin kiintyä vauvaan.

Rakastin vauvaa jo raskaus aikana ja heti sen synnyttyä en vain osannut kiintyä siihen. Pelko menettämisestä oli kova koko raskaus aikana.

Pidät nyt vaan huolen itsestäsi ja vauvan synnyttyä hoidat sitä parhaan kykysi mukaan. Muista pyytää apua ja olla rehellinen tunteitasi. Rakkaus kyllä tulee aikanaan; minulla vasta 4kk vauvan syntymän jälkeen. Kaikkea hyvää teille!

Ei sulla ole vauvaa, sulla on sikiö. Eikä kaikki kiinny koskaan.

Ainahan sen voi palauttaa jos ei miellytä.

Se on jokin urbaanilegenda, että kaikki äidit olisivat raskausaikanana hempeilijöitä. Eikä edes heti synnytyksen jälkeen. Tilanne tarvii joiltakin enemmän aikaa sopeutua, eikä se tarkoita, että olisi huonompi äiti kuin muut. Äitimyytti on vahva ja siitä poikkeamisesta puhutaan tosi vähän.

Miten johonkin solumöykkyyn tai vähän ihmisen muotoiseen olioon pitäisikään kiintyä? Ja sitten kun se alkaa muistuttaa vauvaa niin silloinkaan et sitä koskaan olen tavannut, joten miten jotain niin vierasta kohtaan voisikaan jotain kovinkaan syvää tuntea?

Minusta se varsinainen kiintymys tulee vasta syntymän jälkeen. Ja mulla ei ainakaan juurikaan kasvanut mielenkiinto toisten lapsia kohtaan oman lapsen syntymän jälkeen. Omaa lasta tykkään hellitellä ja kykenen spontaanisti leikkimään ja tunnen suurta rakkautta häntä kohtaan, mutta toisten lapset eivät edelleenkään herätä juuri mitään tunteita. En ole ollut, enkä ole edelleenkään siinä mielessä mikään "lapsi-ihminen". Vain oma lapsi saa aikaan erityisen positiivisia fiiliksiä. Muiden lasten kanssa olen edelleenkin aika tönkkö suoraan sanottuna.

Ihan höpö höpöä taas. En minä ainakaan ollut kiintynyt yhtään mihinkään. Työnimi oli, mutta sekin lähti jostain vitsistä alun perin.

Voisin vannoa, että ensimmäisen lapsen kohdalla suhtauduin tosi skeptisesti kaikkeen, ajatus oli, että kunhan sen nyt saisi elävänä maailmaan. Ja jos menee kesken, niin menee.

Nyt jos olisin uudestaan raskaana, pelkäisin varmaan enemmän ja keskenmeno tuntuisi pahemmalta. Syytä en osaa sanoa. Ehkä osaa kuvitella paremmin, mitä siinä menettää.

Ja lisättäköön vielä, että vauvan liikehdintä tuntui lähinnä oudolta, vaikka mielenkiintoista olikin tietysti.

No, minä kiinnyin lapseen vasta, kun se oli kaksivuotias. Minulla oli raskauden aikainen ja synnytyksen jälkeinen masennus. Moni muu varmasti kiintyi lapseeni paljon ennen minua. Vauva-aika oli karmivaa eikä kiintyminen ollut helppoa kaiken sen valvomisen ja miehen kanssa riitelyn keskellä.

Kun lapsi täytti kolme, huomasin nauttivani lapsiperhearjesta ja lakanneeni odottamasta, että lapsi kasvaisi. Nykyisin meidän elämä on mukavaa ja rakkaudentäyteistä.

Ei kannata huolestua! Raskautta sinulla on jäljellä vielä kolme kuukautta. Ja syntymän jälkeen päivä kerrallaan hoidat vauvasi hyvin ja annat kaiken tilan kiintymyksen syntyä.

Ihania vastauksia, kiitos kaikille <3

Ootellaan rauhassa, kun prosessi etenee. Mulla myös noita "jos menee kesken niin menee" -tunteita, ja olen miettinyt oonko jotenkin epätavallinen.

Nyt on huojentunut olo.

AP

Joo. Kokeile tosiaan sitten kun tulee ulos. Jotkut vauvat on esim.  Speden tai Jenni Vartiaisen näköisiä ja siksi niitä annetaan adoptioon ja kiintyminen on mahdotonta eli sekin riski siinä on.

Mulla oli kaksi keskenmenoa ennen raskautta, josta poikani syntyi (keskosena). Näin jälkeenpäin olen tajunnut, että pelkäsin kuullakseni, että menetän tämänkin lapsen koko raskausajan ja vielä pitkään lapsen syntymän jälkeenkin. Ajattelin, että jos en anna itseni kiintyä lapseen, se ei olisi sitten niin kamalaa, jos menettäisin hänetkin. Kiintymys tuli sitten aikanaan ja olemme hyvin läheisiä lapseni kanssa (nyt jo koululainen). Älä stressaa, kaikki tapahtuu aikanaan ja olet lapsellesi paras mahdollinen äiti juuri tuollaisena kuin olet.