Katkaisin välit kuukausia sitten ystävätyttöön, johon olen korviani myöten ihastunut...

Mulla ikävä eksää kohtaan on kestänyt yli kaksi vuotta.. mutta tsemppiä sulle! <3

Ikävää helpottaa monesti uusi ihastuksenkohde tai ylipäätään joku uusi asia, johon käyttää energiaa, esim. harrastus, opiskelu, remontti. Joillain menee päiviä, toisilla vuosia, että pääsee ihastuksesta yli.

Kyllä se voi kestää todella kauan. Riippuu siitä, miten syviä tunteet on. Joskus ei auta muu kuin hyväksyä, että se on ohi ja antaa sen surun tulla.

Paljon pahempaa on roikkua löysässä hirressä, ja tästäkin on kokemusta. Toisaalta olen myös itse halunnut olla "vain ystävä" ihastukselleni, eikä hän suostunut. Ei tuntunut hyvältä sekään. Myöhemmin kyllä tajusin, ettei hän olisi voinut olla vain ystävä (tunteet olivat kuitenkin molemminpuolisia). Minä kyllä olisin. Oli se sen verran hyvä tyyppi.

Ei tuohon voi muuta sanoa kuin että kävele metsässä, lue paljon. Tai mikä sinua sitten auttaakin, vaikka urheiluharrastus. Ei ole helppoa ei.

Ei voi tietää.

Joskus koko ihmisiän. Surullista mutta totta.

Olisiko helpompaa olla se ystävä, vaikka toiveita suhteesta ei olisikaan? Omalle ikävän kohteelle olisin mielelläni sydänystävä. Pahempaa on se, että hän on poistunut elämästäni todennäköisesti ikuisesti, eivätkä viimeiset muistot olleet hyviä. Miksi kaiken kauniin täytyy kuolla? Tuntuu kuin sydämestä olisi jäljellä enää yksi neljäsosa, ja sekin rikkinäinen.

Voimia! En voi luvata, että tuo menee ohi välttämättä koskaan.

Mikä sinä siinä olet napisemaan mitenkä toisen kuuluu olla ja tuntea? Hän ei halunnut sinua, mutta voisi olla ystävänä joka ei taas sinulle kelpaa. Kasvaisit.

Vierailija kirjoitti:

Mikä sinä siinä olet napisemaan mitenkä toisen kuuluu olla ja tuntea? Hän ei halunnut sinua, mutta voisi olla ystävänä joka ei taas sinulle kelpaa. Kasvaisit.

Onpa lapsellinen kommentti, älä ap välitä. Tältä kommentoijalta ilmeisesti puuttuu sosiaalinen älykkyys kokonaan, kurjaa hänelle ja läheisilleen (jos oikeita sellaisia nyt edes hänellä on).

Ei voi muuta sanoa kuin tsemppiä ja voimia. Itse käyn samaa läpi ja omien vahvojen tunteiden takia katkaisin kaiken yhteydenpidon. Silti on ikävä niin että sattuu.

En tiedä mikä tässä olisi oikea tapa toimia. Pitäisikö ottaa yhteyttä kuitenkin niin kauan kuin se on mahdollista. Paljon jäi sanomatta, paljon jäi katumusta... Pääseekö tästä ikinä yli. Ehkä jos tavattaisiin vielä kerran... en halua katua joskus kuolinvuoteella, kuten isoisäni teki. Siellä hän ikävöi naista menneisyydestä - ei isoäitiäni.

Elämä on.

Mä tapasin sen sielunkumppanini 21 vuotta sitten, alkuun emme kumpikaan halunneet mitään vakavaa, kunhan pidettiin hauskaa, mies muutti toiseen kaupunkiin ja maahankin välillä. Minä sitten aikuistuin aiemmin, puhuimme asiasta ja mies ei edelleenkään halunnut asettua aloilleen, myönsi kuitenkin jollain kierolla tavalla rakastavansa mua.

Kyllähän siinä joutui tunteidensa kanssa tekemään töitä, että pääsi tilanteesta yli, varsinkin kun minä halusin säilyttää ystävyyden.

Nykyisin aina silloin tällöin se kaipuu nostaa päätään ja kun tapaamme, ajatukset saattavat laukata ties missä. Silti tiedän tehneeni aikoinaan oikean päätöksen, enkä vaihtaisi nykyistä elämää 20 vuotta vanhaan mielikuvaan.

Aikuistui se mieskin aikanaan. Joskus kysyin kaduttaako tehdyt ratkaisut ja hän sanoi että yrittää olla ajattelematta asiaa. En tiedä olisiko tilanne toinen jos emme olisi edelleen ystäviä emmekä olisi yhteyksissä...luultavasti ei, ihminenhän aina haaveilee siitä mitä ei ole saanut.