Lue keskustelun säännöt.
Mistä olet katkeroitunut?
16.06.2017 |
Otsikossa kysymys onkin eli mistä asiasta/tapahtuneesta olet katkeroitunut ?
Kommentit (27)
Koulukiusaaminen, perheväkivalta, epäoikeudenmukaisuus, suomen oikeuslaitos, itseeni kohdistetut rikokset, muiden törkeä käytös, pettymys itseeni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosta terveydenhuollosta. Olen ollut hyvä potilas ja hakeutunut hoitoon aiheesta ja vain aiheesta, silti hoidon viivästymiset johtivat kroonisiin vaivoihin joiden kanssa elän joka päivä.
Ja maksanut olen pitkän pennin, vaikka hoito on mitä milloinkin.
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen, perheväkivalta, epäoikeudenmukaisuus, suomen oikeuslaitos, itseeni kohdistetut rikokset, muiden törkeä käytös, pettymys itseeni
Suomen oikeuslaitos, komppaan!
Siitä, että ala-asteen, yläasteen ja lukion pääsi läpi hymyilemällä, vieläpä erinomaisin arvosanoin. Nyt kun olen korkeakoulussa, minulla on valtavia vaikeuksia pärjätä. En osaa opiskella. Koulut, joissa tuo piti oppia, olivat liian helppoja, eivätkä kannustaneet lainkaan näkemään vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukiusaaminen, perheväkivalta, epäoikeudenmukaisuus, suomen oikeuslaitos, itseeni kohdistetut rikokset, muiden törkeä käytös, pettymys itseeni
Suomen oikeuslaitos, komppaan!
Tarkoitatko eri oikeusasteita: käräjä,hovi ja korkein ?
Et varmasti ole ihan ainoa, siellä saattaa olla joku lottokoneen kaltainen laite joka arpoo tuomiot..... eli tyyliin vetetään hatusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Systerin ympärillä pörrää kaikki miehet, vaistoavat tod.näk. että kyllä irtoaa, ja kyllä on irronnutkin kymmenille ja taas kymmenille ellei peräti sadoille. No siinäpä pörräävät ja tappelevat keskenään kuka milloinkin saa pääpotin.
Siitä kun olen tehnyt kaiken "oikein" eli opiskellut ahkerasti, hankkinut akateemisen koulutuksen ja taitojani vastaavan työpaikan, omaisuutta, urheillut ja syönyt fiksusti, mutta silti en saa naista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esimiesten kiusaaminen, parin miespomon asiaton lähentely ja suoranainen seksuaalinen häirintä, miessuhteet joissa yritetty lytätä ja alistaa.. kaikesta olen yksin selvinnyt ja sitten joku on vielä kade.. ja sairaus joka tehnyt kaikesta 100 kertaa rankempaa kuin terveenä
Vierailija kirjoitti:
Huonosta terveydenhuollosta. Olen ollut hyvä potilas ja hakeutunut hoitoon aiheesta ja vain aiheesta, silti hoidon viivästymiset johtivat kroonisiin vaivoihin joiden kanssa elän joka päivä.
Ja maksanut olen pitkän pennin, vaikka hoito on mitä milloinkin.
Ongelmaksi koen siis 1) lääkärit jotka eivät usko oireita (kaikki eivät ole sellaisia, mutta yksikin jos osuu omalle kohdalle, voi olla kohtaloksi) ja 2) käypä hoito - suositusten liian kirjaimellinen seuraaminen. Hoitajista ei ole oikein ollenkaan huonoja kokemuksia. Halusin tarkentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siitä kun olen tehnyt kaiken "oikein" eli opiskellut ahkerasti, hankkinut akateemisen koulutuksen ja taitojani vastaavan työpaikan, omaisuutta, urheillut ja syönyt fiksusti, mutta silti en saa naista
Ettet itse olisi liian vaativa?
Vierailija kirjoitti:
Siitä, että ala-asteen, yläasteen ja lukion pääsi läpi hymyilemällä, vieläpä erinomaisin arvosanoin. Nyt kun olen korkeakoulussa, minulla on valtavia vaikeuksia pärjätä. En osaa opiskella. Koulut, joissa tuo piti oppia, olivat liian helppoja, eivätkä kannustaneet lainkaan näkemään vaivaa.
Mulla sama. Kävin vielä ala-asteen, jossa oli todella vähän oppilaita. Oli helppoa olla fiksuin, kun kilpailua ei ollut. Yläasteella satuin pahaksi onneksi luokkaan, jossa sattui olemaan amis-suuntautunutta porukkaa, joten loistin sielläkin näkemättä vaivaa. Mutta ei toi ole oikein syy olla katkera, olisi sitä itse voinut tajuta tsempata enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On sitä tässä kaikenlaista murhetta ollut koko aikuiselämä, ja aina vaan tuntuu pahenevan, mutta en ole katkeroitunut, enkä meinaakaan, ei siitä ole kellekään koskaan mitään hyötyä ollut. Jos elämä on muutenkin vaikeaa, niin miksi pilata siitä loputkin katkeroitumalla?
Vierailija kirjoitti:
Paskasta lapsuudesta tai tarkalleen vanhemmista. Lapsuus oli väkivaltaa ja pelkoa täynnä. Luonnevikainen isä piti koko perhettä kauhussa, alistunut äiti ei tehnyt mitään pelastaakseen lapsiaan vaan antoi isän pieksää.
Kun lähdin opiskelemaan niin vanhemmat eivät koskaan auttaneet mitenkään. Olivat vain vahingoniloisia jos oli vastoinkäymisiä. Mikään saavutukseni ei heitä kiinnostanut (yliopistosta valmistumine , naimisiin meno, lasteni syntymät) ja koskaa eivät ole tukeneet tai auttaneet mitenkään. Sieltä tulee vain vahingoniloa, kateutta ja vihaa.Lapsuusperheeni on todella sairas. Olen menestynyt hyvin (johtotehtävissä, ura, talo, fiksut lapset jne) sisuni ja suorittamiseni avulla, mutta vanhempien silmissä olen kuulemma täysin epäonnistunut ja lapsi jlta pitää hävetä.
Ja joo on käyty terapiassakin mutta katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.
Kuulostaa kamalalta ja oikein alkoi ärsyttää puolestasi. Olen pahoillani että olet joutunut sietämään tuollaista.
Pidätkö vielä yhteyttä vanhempiisi?
Oletko sanonut noita asioita heille? Ja kysynyt että mikä sinussa tarkalleen ottaen hävettää. Että onko se yliopistotutkinto, se että olet naimisissa, se että on hyvä työ johtavassa asemassa vai oma talo tai fiksut lapset?
Onneksi olet päässyt elämässäsi hienosti eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.
Sanoit, että sinulla on lapsia. Eikö lasten isä (tai jos olet mies, niin lasten äiti) ole koskaan sinua tukenut? En tarkoita vähätellä sitä kärsimystä, mitä omat vanhempasi ovat aiheuttaneet, mutta jos kerran olet jo niin vanha, että sinulla on lapsia ja uraa takana, niin elämässäsi on ollut muitakin ihmisiä, ja varmasti olet heiltä onnea ja tukea saanut. Etkö katkeruudeltasi huomaa heitä? Anteeksi, etten ihan ymmärrä, miksi annat noin paljon painoarvoa vanhemmillesi, kun olet itsekin jo aikuinen.
Niin no, ei katkeroituminem ole mikään valinta. Ei kukaan halua olla katkera. Sitä vaan ei voi itse tietoisesti päättää että 'nytpä olen katkera ' tai 'päätänpä nyt olla katkeroitumatta'.
Se on vuosien prosessi, ylämäkeä ja alamäkeä, helpompia jaksoja ja vaikeampia aikoja.
Katkeruuteen on mielestäni oikeuskin monesti. Ja vastoin yleistä luuloa ei se elämää pilaa. Katkeruudesta huolimatta voin olla iloinen ja onnellinen. Kas kun se katkeruus ei kohdistu koko maailmaan, minun tapauksessani vain siis kahteen ihmiseen (väkivaltaisiin vanhempiin).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.
Sanoit, että sinulla on lapsia. Eikö lasten isä (tai jos olet mies, niin lasten äiti) ole koskaan sinua tukenut? En tarkoita vähätellä sitä kärsimystä, mitä omat vanhempasi ovat aiheuttaneet, mutta jos kerran olet jo niin vanha, että sinulla on lapsia ja uraa takana, niin elämässäsi on ollut muitakin ihmisiä, ja varmasti olet heiltä onnea ja tukea saanut. Etkö katkeruudeltasi huomaa heitä? Anteeksi, etten ihan ymmärrä, miksi annat noin paljon painoarvoa vanhemmillesi, kun olet itsekin jo aikuinen.
Mies ja lapset ovat tulleet mukan vasta vanhemmalla iällä eli 35v ikävuoden jälkeen. Tuohon 35 vuoteen mahtuu paljonkin vastoinkäymisiä ja vaikeita elämäntilanteita. Sen jälkeen toki puoliso on ollut tukena.
Onnellisessa kodissa eläneet eivät ymmärrä mitä väkivaltalapsuus tekee. Se muuttaa aivojen rakenteen, hormonitoiminnan, hermoston toiminnan. Tällaisen lapsuuden jälkiä ei poisteta päättämällä että 'en nyt enää anna tämän haitata'. Sitä ei poisteta edes terapialla. Fysiologiset vauriot ovat olemassa.
Mutta kuten sanottu on turhaa selittää tätä normaalin lapsuuden kokeneelle. Saat siis ajatella että olenpa typerä kun en vain päätä olla iloinen ja unohtaa menneet.
T. Se vanhempirn kaltoinkohtelema
Vierailija kirjoitti:
Paskasta lapsuudesta tai tarkalleen vanhemmista. Lapsuus oli väkivaltaa ja pelkoa täynnä. Luonnevikainen isä piti koko perhettä kauhussa, alistunut äiti ei tehnyt mitään pelastaakseen lapsiaan vaan antoi isän pieksää.
Kun lähdin opiskelemaan niin vanhemmat eivät koskaan auttaneet mitenkään. Olivat vain vahingoniloisia jos oli vastoinkäymisiä. Mikään saavutukseni ei heitä kiinnostanut (yliopistosta valmistumine , naimisiin meno, lasteni syntymät) ja koskaa eivät ole tukeneet tai auttaneet mitenkään. Sieltä tulee vain vahingoniloa, kateutta ja vihaa.Lapsuusperheeni on todella sairas. Olen menestynyt hyvin (johtotehtävissä, ura, talo, fiksut lapset jne) sisuni ja suorittamiseni avulla, mutta vanhempien silmissä olen kuulemma täysin epäonnistunut ja lapsi jlta pitää hävetä.
Ja joo on käyty terapiassakin mutta katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.
Kuulostaa kamalalta! Otan osaa. Olet kyllä superihminen. Jaksoit mennä eteenpäin!
Toisaalta olet varmasti itse todella hyvä äiti ja osaat tukea ihan eri tavalla lapsiasi kuin ilman tuota menneisyyttä. Minullakin oli (huomattavasti lievemmässä mittakaavassa) samaa vähättelyä yms ja se kyllä vaikuttaa siihen todella paljon, että asetun lasten asemaan ja huomioin ja tuen eri tavalla kuin moni muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.
Sanoit, että sinulla on lapsia. Eikö lasten isä (tai jos olet mies, niin lasten äiti) ole koskaan sinua tukenut? En tarkoita vähätellä sitä kärsimystä, mitä omat vanhempasi ovat aiheuttaneet, mutta jos kerran olet jo niin vanha, että sinulla on lapsia ja uraa takana, niin elämässäsi on ollut muitakin ihmisiä, ja varmasti olet heiltä onnea ja tukea saanut. Etkö katkeruudeltasi huomaa heitä? Anteeksi, etten ihan ymmärrä, miksi annat noin paljon painoarvoa vanhemmillesi, kun olet itsekin jo aikuinen.
Vauva-, taaperoikä, lapsuus, nuoruus, aikuisuuden kynnys... Nämä ovat vaiheet jolloin tukea tarvitaan? Luuletko, että kirjoittaja aikuisena oppisi luottamaan ihmisiin tai ottamaan vastaan sitä tukea? Kaiken tuon hän on itse rakentanut ja ihan hemmetin kova juttu! Todellakaan näköjään ihmiset, jotka eivät itse ole asiaa kokeneet eivät voi ymmärtää. "Etkö katkeruudeltasi huomaa heitä?" Älä viitsi.
Jotkut on vaan jo ihan pienestä pitäen sellasia katkeria kaikesta, vaikka ei olisi mitään syytäkään. Mutta siitäkin voi opetella pois
Paskasta lapsuudesta tai tarkalleen vanhemmista. Lapsuus oli väkivaltaa ja pelkoa täynnä. Luonnevikainen isä piti koko perhettä kauhussa, alistunut äiti ei tehnyt mitään pelastaakseen lapsiaan vaan antoi isän pieksää.
Kun lähdin opiskelemaan niin vanhemmat eivät koskaan auttaneet mitenkään. Olivat vain vahingoniloisia jos oli vastoinkäymisiä. Mikään saavutukseni ei heitä kiinnostanut (yliopistosta valmistumine , naimisiin meno, lasteni syntymät) ja koskaa eivät ole tukeneet tai auttaneet mitenkään. Sieltä tulee vain vahingoniloa, kateutta ja vihaa.
Lapsuusperheeni on todella sairas. Olen menestynyt hyvin (johtotehtävissä, ura, talo, fiksut lapset jne) sisuni ja suorittamiseni avulla, mutta vanhempien silmissä olen kuulemma täysin epäonnistunut ja lapsi jlta pitää hävetä.
Ja joo on käyty terapiassakin mutta katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.