Mistä olet katkeroitunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

katkera olen siitä että koko elämäni olen joutunut taistelemaan. Ilma apua, tukea tai kannustusta. Kriiseistä ja vaikeuksista on pitänyt aina selvitä itse vaikka voimat olisi olleet täysin loppu.

Sanoit, että sinulla on lapsia. Eikö lasten isä (tai jos olet mies, niin lasten äiti) ole koskaan sinua tukenut? En tarkoita vähätellä sitä kärsimystä, mitä omat vanhempasi ovat aiheuttaneet, mutta jos kerran olet jo niin vanha, että sinulla on lapsia ja uraa takana, niin elämässäsi on ollut muitakin ihmisiä, ja varmasti olet heiltä onnea ja tukea saanut. Etkö katkeruudeltasi huomaa heitä? Anteeksi, etten ihan ymmärrä, miksi annat noin paljon painoarvoa vanhemmillesi, kun olet itsekin jo aikuinen.

Mies ja lapset ovat tulleet mukan vasta vanhemmalla iällä eli 35v ikävuoden jälkeen. Tuohon 35 vuoteen mahtuu paljonkin vastoinkäymisiä ja vaikeita elämäntilanteita. Sen jälkeen toki puoliso on ollut tukena.

Onnellisessa kodissa eläneet eivät ymmärrä mitä väkivaltalapsuus tekee. Se muuttaa aivojen rakenteen, hormonitoiminnan, hermoston toiminnan. Tällaisen lapsuuden jälkiä ei poisteta päättämällä että 'en nyt enää anna tämän haitata'. Sitä ei poisteta edes terapialla. Fysiologiset vauriot ovat olemassa.

Mutta kuten sanottu on turhaa selittää tätä normaalin lapsuuden kokeneelle. Saat siis ajatella että olenpa typerä kun en vain päätä olla iloinen ja unohtaa menneet.

T. Se vanhempirn kaltoinkohtelema

Todellakin haluan sanoa, että on meitäkin, jotka ymmärtävät sinua. Kaikki tuo mitä olet rakentanut, se on niin hienoa. Ja tiedän, että se ei ole ollut helppoa ja oikeasti kyyneleet silmissä kirjoitan tätä, koska voin niin vaan kuvitella... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä, että ala-asteen, yläasteen ja lukion pääsi läpi hymyilemällä, vieläpä erinomaisin arvosanoin. Nyt kun olen korkeakoulussa, minulla on valtavia vaikeuksia pärjätä. En osaa opiskella. Koulut, joissa tuo piti oppia, olivat liian helppoja, eivätkä kannustaneet lainkaan näkemään vaivaa.

Mulla sama. Kävin vielä ala-asteen, jossa oli todella vähän oppilaita. Oli helppoa olla fiksuin, kun kilpailua ei ollut. Yläasteella satuin pahaksi onneksi luokkaan, jossa sattui olemaan amis-suuntautunutta porukkaa, joten loistin sielläkin näkemättä vaivaa. Mutta ei toi ole oikein syy olla katkera, olisi sitä itse voinut tajuta tsempata enemmän.

Miten sitä olisi voinut tajuta, kun k.a. ei missään vaiheessa laskenut alle yhdeksän? Kokeista lukematta kymppejä, esseistä kymppejä, raporteista kymppejä, tutkielmista kymppejä, kymppejä, kymppejä, kymppejä. Täysin vaivaa näkemättä, vasemmalla kädellä hoitaen. Kehuja sieltä ja täältä, miten olen niin älykäs, fiksu, osaava, miten minusta tulee vielä jotakin suurta. Perhe ja koululaitos vakuuttivat, että näillä lahjoilla pärjätään erinomaisesti elämässä, ja mennään opiskeluissa pitkälle – vaivatta. Kukaan ei missään vaiheessa sanonut, että korkeakouluissa opiskelu on toisenlaista. Millä siihen olisi keskenkasvuinen ihminen osannut varautua?

Vierailija kirjoitti:

Siitä kun olen tehnyt kaiken "oikein" eli opiskellut ahkerasti, hankkinut akateemisen koulutuksen ja taitojani vastaavan työpaikan, omaisuutta, urheillut ja syönyt fiksusti, mutta silti en saa naista

Minkäslainen on herran luonteenlaatu? Kyllä nyt meinaan jossain mättää ja pahemman kerran. Vai oletko vaan perkeleen ronkeli ja katkera kun joku Sofia Vergara ei ole tullut sua kotoa hakemaan.

Äitini oli aika huonosti henkisesti tueksi minulle ja isosiskolleni, nuorimmalle lapselle osasi ja jaksoi olla läsnä. Arvatkaa, kenellä meistä aikuisena on vähiten mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmia? Päätin vaan puuttua keskusteluun kun joku sanoi, ettei ymmärrä miksi aikuinen antaa niin paljon painoarvoa omille vanhemmilleen. Ne lapsuuden vammat on korjattava aikuisuudessa ja siihen meneekin ihan kivasti työtä, kun joutuu tavallaan itse kasvattamaan itsensä uudestaan.

Naisettomuudesta.

Mä oon oikeesti katkeroitunu siitä, että mä en saanut olla lapsi, vaan olin kuin joku lapsenpiika pikkusisaruksille. Olin vanhin ja mun piti aina auttaa ja olla reipas ja näyttää esimerkkiä. En saanut osoittaa mieltäni, koska eihän isot tytöt kiukuttele yms. Kukaan ei ollut koskaan näyttämässä mulle esimerkkiä, vaan mun piti isosiskona vaan osata kaikki automaattisesti. Nyt kun pienimmätkin ovat aika isoja jo, ei heillä tunnu olevan minkäänlaista vastuuta. Suorastaan uusavuttomia ovat, mutta rahaa tulee joka tuutista kuitenkin. Mulle sanottiin kun olin juuri alottanut lukion, että voisin etsiä jonkin iltatyön. No pakkohan se oli, en saanut koskaan rahaa. Enkä saanut opintotukeakaan, koska vanhemmillani oli kuitenkin hyvät tulot. Olin puhelinmyyjänä koko lukion ajan 4vuotta 4 kertaa viikossa aina koulun jälkeen. Sitten ylppäreissä ihmeteltiin että miten se "Maija" kirjotti näin huonosti kun Erkki-serkkukin sai niin hyvät paperit. Muutinkin heti 18v pois kun sain kunnon kk palkallisen duunin. Harvemmin pidän vanhempiin yhteyttä. Toivottavasti heidän lellikit hoivaavat sitten vanhoilla päivillä. Mä en taida jaksaa. Sisaruksiin pidän yhteyttä melko usein kuitenkin.

Up!