Muistakaa se lapsen näkökulma avioerotilanteissa. Lapsi kärsii AINA!

Näistä vastauksista voi päätellä, että ero ei enää ole mikään big deal. Ai niin mutta entäs ne lapset...

Vierailija:

Eli on olemassa myös sellaisia lapsia, joille on yhdentekevää asuvatko vanhemmat yhdessä. Jotenkin haluan kuitenkin uskoa, että omat lapsemme eivät kuulu heihin. Uskon, että he arvostavat ja pitävät tärkeänä sitä, että perhe asuu yhdessä.

Tämän lisäksi on olemassa vielä joukko lapsia, joille ei todellakaan ole yhdentekevää asuvatko vanhemmat yhdessä ja jotka toivovat (jotkut koko ikänsä turhaan) että vanhemmat eroaisivat eikä lapsen tarvitsisi koskaan enää nähdä toista vanhempaansa saati asua tämän kanssa. (lapsella harvammin on tietoa mistään tapaamisoikeuksista, sitä todellakin uskoi ja toivoi että jos vaan äiti eroaisi niin pääsisimme isästä lopullisesti eroon)

Yhä edelleen olen katkera että äiti ei eronnut.

Ero ei todellakaan ole aina se huonoin vaihtoehto lapselle, tuollaista väittävät yleensä ihmiset joilla on tiukka uskonnollinen vakaumus tai jotka ovat eläneet elämänsä pumpulissa!

Itse olin helpottunut, että se alkoholisti-isä poistui elämästäni. Vasta sen jälkeen pystyin vapaasti hengittämään.

täysin, mitä tuolla kirjoituksellasi hait. On epärealistista kuvitella, että eroja voitasiin välttää...

AP ei tiedä mistä puhuu. Oma äitini ja isäni ovat eronneet kun minä oli 12-vuotta. Kumpikaan ei ollut paha ihminen ja molempia rakastin, mutta sokeita ei oltu me lapsetkaan. Vanhempamme eivät enää rakastaneet toisiaan. Erosivat ja toki siinä itku pääsi, mutta itkeminen kuuluu elämään...ei se ole vakavaa. Kaikki oli kuitenkin hyvin, isä ja äiti alkoivat tulemaan toimeen keskenään huomattavasti paremmin, molemmat rakastuivat uusiin kumppaneihin ja saimme lisää sisaruksia. Hienointa tässä on, että isäpuoleni on huippu tyyppi ja äitipuoleni on kuin toinen äitini. Kaikki meni hyvin ja kukaan ei kärsinyt.

Näinkin VOI käydä! Tärkeintä on että ei yritetä väkisin yhtään mitään!

ei he rakastaneet toisiaan ja sen huomasi. itsellä oli syyllisyys sekä ahdisti olla kotona vaikka kaikki " sovussa" oltiinkin.



mä olen sitä mieltä että eroaminen kannattaa kun tunteet kuolee. turha lasten takia on yhdessä olla. ne vaistoaa sen surun.

En koe kärsineeni. Minulla on hyvät suhteet sekä isääni, että äitiini.

Huomattavasti onnellisempi olin kun vanhemmat oli onnellisia vaikka erillään asuivatkin.



Olen hyvin tasapainoinen ja onnellinen ihminen, minulla on ihanat vanhemmat. :)

Joissain tilanteissa ero on pienempi paha.

Ei voi myöskään odottaa, että mitä tahansa pitäisi hyväksyä puolisolta vain välttääkseen eron esim. pettämistä, juopottelua tms.

Silloinhan näkee toista vanhempaa vähemmän. Ero voi olla oikea ratkaisu, mutta ei nyt valehtelemaan tarvitse alkaa että lapsi ei muka välttämättä kärsi. Minä kärsin siitä, että vanhempani eivät osanneet erota sovussa vaan kuuntelin molempien katkeraa haukkumista ja toistensa mustamaalaamista vuosikaudet. Olen todella vihainen vanhemmilleni, että tekivät lapsuudestani sellaista riitakapulana olemista. Onneksi joillakin ero sujuu niin paljon viisammassa hengessä. Tuskaa lapsille tulee kuitenkin aina.

Ja usein varsinkin se että näkee molempia vanhempia yhdessä vähemmän.

En voi sanoa muistavani millaista oli asua saman katon alla molempien vanhempieni kanssa. Uusperhekuviot eivät ole meillä olleet mitenkään erityisen dramaattisia ja olen aina kokenut kaiken olevan tasapuolista, vaikka onkin " sinun, minun ja meidän" -lapsia sisarusparvessa.



Perhettä eivät sido pelkästään verisiteet. Suhde isääni on ollut hyvin selkeä ja voimakas, vaikka näinkin häntä vain lomalla ja joka toinen viikonloppu. Isoisyys pukee häntä ja on todella omistautunut ukki minun tyttärilleni.



Meillä ovat todellakin biologiset suhteet menettäneet merkitystään, äidistäni tuli tärkeä hahmo isäpuoleni pojalle (kauheaa, etten joidenkin mielestä voisi häntä veljekseni kutsua!), äidin veroinen ihan. Isäni uusi vaimo, äitipuoleni, on taasen huolehtinut erään kerran minun äitini sairaalaan jne.

Ehkä tarkoitus olikin sanoa, että nykyään kun eroaminen on arkipäivää, tuntuu unohtuvan lapsen näkökulma kokonaan ja kaikki kuitataan käytännön järjestelyillä.



Tosiasiassa mitä pienempi lapsi on (ihan pienet tietysti pois laskuista), sitä enemmän lapsi usein kärsii. Pienemmällä lapsella ei ole kykyä käsittää, miksi toinen vanhemmista häviää hänen elämästään tai vaihtuu satunnaiseksi tapailun kohteeksi. Miksi hänen kotinsa vaihtuu tai miksi tulee kaksi kotia, ehkä kaksi arkeakin. Isompi lapsi saattaa yhtä lailla kokea eron voimakkaasti, mutta jotkut isommat lapset jopa toivovat sitä itse ja ainakin heillä on moninkertaiset valmiudet ymmärtää asia jos vanhemmat vain panostavat asian käsittelyyn.



Olen samaa mieltä kuin ap, että monesti lasten kokemusta aliarvioidaan kun keskitytään vain siihen, mitä vanhemmat haluavat. ' Ihan hyvin niillä menee' on tavallinen lausahdus eikä ymmärretä, että lapsi saattaa surra kovastikin tai olla hyvin hämmentynyt, vaikka hän olisi ulospäin normaali. Se on itseasiassa lapsille hyvin tavallista jos yhtään muistatte omasta lapsuudestanne mitään. Lapsi yrittä helposti olla jopa ' helpompi' kun elämä menee uusiksi ja vanhemmistakin on helppo nähdä vaikeuden merkit.

ei ole valehtelua! miksi sinun on vaikea nähdä, että jotkut ihmiset voivat hoitaa eron kunnialla ja molempia vanhempia nähdään ihan kiitettävän paljon. Meillä jopa vietettiin joulut ja juhlat yhdessä vielä eron jälkeenkin pitkään. voin käsi sydämellä sanoa, että meidän perheen lapset ei kärsineet äidin ja isän erosta yhtään. Johtui varmaan fiksuista vanhemmista jotka hoitivat eron hyvin.



Minä taas säälin miestäni jonka vanhemmat ovat eläneet kulissi-liitossa varmaan koko elämänsä. Mieheni ei ole koskaan nähnyt vanhempiensa halaavan, pussaavan tai edes istuvan lähekkäin. Voitte kuvitella kuinka tuollainen vaurioittaa lasta...miestäni sai tosi pitkään " opettaa" näyttämään tunteet parisuhteessa. Eikä oikein vieläkään ole siinä kovin luonnollinen. Hän kadehtii meidän aitoa perhettä jolla on aidot tunteet!

AV:lla tiedetään aina toisten asiat paremmin kuin nämä itse...

Eikö sitä avioliittoakin voisi hoitaa fiksusti ja tasapainoisesti niin että se pysyy kondiksessa?

Eli on olemassa myös sellaisia lapsia, joille on yhdentekevää asuvatko vanhemmat yhdessä. Jotenkin haluan kuitenkin uskoa, että omat lapsemme eivät kuulu heihin. Uskon, että he arvostavat ja pitävät tärkeänä sitä, että perhe asuu yhdessä.