Pienen lapsen oikeus tuntea itsensä turvalliseksi koulussa rajoituksiensa kanssa
Tyttäreni käy Etelä-Helsingissä ruotsinkielistä koulua ja hänellä on diagnosoitu neurologinen sairaus. Hän on ulkoisesti kuin kuka tahansa alakoululainen, mutta arkielämässä hän käy viikottain toimintaterapiassa ja kärsii vaihtelevasti ahdistuksesta ja pakkoliikkeistä- sekä ajatuksista.
Kouluelämä on alkanut hänellä olosuhteisiin nähden jopa poikkeuksellisen hyvin, eikä oppimisvaikeuksia ole ollut. Olen itse hakenut hänelle apua viimeiset 5. vuotta aktiivisesti ja siirtynyt tekemään lyhennettyä työpäivää, jotta hän saisi samat mahdollisuudet kuin ikätoverinsa. Se ja ammattilaisten tarjoamat tukitoimet ovat tuottaneet todella hyvää tulosta.
Nyt olemme tilanteessa, että koulussa on tehty kokonaan uusi luokkajako eikä koulu / opettaja ole huomioineet tyttäreni erityistilannetta vaikka olemme keskustelleet asioista avoimesti jo vuosia opettajan kanssa. Tyttäreni on erotettu niistä muutamasta lähiystävistä, jotka ovat hänelle kaikki kaikessa ja hänet on sijoitettu täysin uudelle luokalle vieraiden lasten kanssa.
Tyttäreni lääkäri ja terapeutti ovat molemmat lähettäneet rehtorille lausunnot, jotka tukevat luokanvaihtopyyntöä tukiverkostoon kuuluvan ystävän kanssa, mutta asiaan ei tarjota mitään vaihtoehtoja. Rehtori ei ole yhteistyöhaluinen eikä hän ole edes kuitannut vastaanottaneensa ammattilaisten lausuntoja. Ainoa peruste hänen käytökselle tuntuu olevan se, ettei tyttäreni tarvitse erityistukea opetuksessa. Vielä.
Näinkö lyhytnäköisesti asiat nähdään tänä päivänä? Helsingin Kaupunki ja me vanhemmat olemme käyttäneet satoja tunteja aikaa ja paljon taloudellisia resursseja, jotta tyttäreni saa käydä tavallista koulua ja nyt yksi tytärtäni tuntematon ihminen voi tehdä päätöksen hänen tulevaisuudestaan silmää räpäyttämättä ? Asia on siirtynyt rehtorin käsittelyn ja hänen välinpitämättömyys asian suhteen on ollut äitinä surullista seurata. Minkäännäköistä empatiaa tai yhteistyöhalukkuutta ei ole ilmennyt ja jopa HUCSn ammattilaiset ovat ihmetelleet asioiden kulkua.
Tuntuu siltä, että jos lapsi parhaansa mukaan piilottaa erityisyytensä koulupäivän aikana, se tietoisesti hyväksytään vaikka pieni ihminen kuluttaa tähän koko vuorokauden voimavaransa. Aikuiset tekevät hänestä näkymättömän silloinkin kun hän haluaa näkyä, muttei uskalla.
Voiko asia tosiaan olla näin, että kenenkään ei tarvitse puuttua koulun puolelta asiaan, vaan jäämme odottamaan, että vaikeudet tulevat ja mietitään vasta sitten ratkaisuja ? Näinkö tämän päivän Suomessa ratkaistaan pienten koululaisten asioita, joilla on erityistarpeita ?
Nimimerkillä,
lapsen oikeus tuntea itsensä turvalliseksi rajoituksiensa kanssa