Tunnekylmyys

Olen alkanut viime aikoina pohtia omaa tunnekylmyyttäni. Onko tämä enää normaali ominaisuus, vai onko minussa jotain vinksallaan?
Muistan vielä lapsena olleeni todella empaattinen, tunteikas ja välittävä, peitelleeni kaikki pehmolelut sänkyyn, itkeneeni ikkunaan lentäneitä lintuja pitkään, mikä tahansa hieno kokemus sai kyyneleet silmiin ja pystyin ymmärtämään toisten ihmisten tunteita.
Mutta näin aikuisiällä (olen 26) enää en! En osaa eritellä tarkalleen, missä vaiheessa minusta tuli tunteeton, mutta tunteettomuutta on kestänyt jo vuosia.
Olen esimerkiksi pitkässä parisuhteessa ja koen syvää kiintymystä kumppaniini, mutta en pysty sanomaan rakastavani häntä, tai ylipäätänsä ketään. Kaveri- ja ystävyyssuhteissa sama juttu.
Asun vanhemmistani ja lapsuuden perheestäni tuhansien kilometrien päässä, moniin vuosiin emme ole tavanneet kuin pari kertaa vuodessa, vaikka aikaisemmin olimme läheisiä, mutta en silti koe ikävöiväni heitä vähääkään.

Ylipäätänsä kaikki tuntuu tasapaksulta - mikään tapahtuma, kokemus tai asia ei aiheuta minussa oikein mitään tunnetta. Mikään ei ole huonoa, aiheuta ahdistusta, pahaa oloa, mutta ei myöskään intoa, ihastusta tai rakkautta.

Jotenkin minulla on tunne, että tämä ei voi olla normaalia.. Haluaisin tuntea jotain! Aivan äärimmäisenä esimerkkinä ja syy sille, mikä herätti minut pohtimaan tilaani, oli joskus minulle niin rakkaan lapsuuden ystäväni itsemurha. Olimme edelleen yhteydessä, mutta siltikään hänen poismenonsa ei aiheuttanut minussa mitään tunnetta. Ei pienintäkän värähdystä!

Vielä täsmennyksenä, että en tietääkseni kärsi mistään (muusta) mielenterveyden häiriöistä, teini-ikäisenä olin masentunut ja sairastin syömishäiriötä, mutta parannuin. Minulla ei ole traumoja ja olen elänyt onnellisen lapsuuden ja elämän (syömishäiriötä ja masennusta lukuun ottamatta).