Onko teillä muilla kiusatuilla alituinen pelko siitä,

Kyllä, kesti kauan ennen kuin sain muutettua omia ajatusmalleja. Minun kiusaaja on koko elämäni ollut äitini. Nyt aikuisena en alistu enään kiusaus yrityksiin.

No ei nyt kauppaan mennessä sentään. Mutta joka kerta, kun mokaan jotain esim. töissä tai muualla, niin tulee sellainen ajatus, että "ne oli sittenkin oikeassa" Että olen sittenkin se typerys, pallinaama, luuseri miksi haukuttiin. Vaikka järki sanoo, että ei kukaan voi joka kerta aina ja ikuisesti tehdä kaikkea virheettömästi ja täydellisesti. Silti se tunne tulee.

On. Kiusaamisen muoto oli ulkopuolelle jättäminen. Tämä alkoi kun muuton myötä jouduin vaihtamaan koulua. Edelleen pelkään ulkopuolelle jäämistä. Surullista kyllä, olen keksinyt oivan tavan välttää sitä, ettei niin käy: jättäydyn ulkopuolelle oma-aloitteisesti....

Oli ennen teininä. Jännitin kulkea jopa julkisilla, että jos joku ilkkuu tai ajattelee musta pahaa. Kaikki lähti kuitenkin pois pikkuhiljaa, kun olin täysi-ikäinen.

Ei alituinen, mutta monissa tilanteissa kyllä. Viimeksi harrastusryhmässä minusta on tuntunut siltä, että yksi tyyppi naureskelee minulle, vaikka ei suoraan mutta niin kuin partaansa.

Olen hyvin vainoharhainen sen suhteen, että minulle nauretaan. Siis kun kuulen jonkun kaveriporukan naurua jossain kaupungilla/missä tahansa, olen aina ihan varma että he nauranut juuri minulle ja tekevät pilkkaa.

Itse olen jo lähemmäs 25v mutta edelleen saan melkein paniikkikohtauksen jos joudun kävelemään yksin naureskelevan teinilauman ohi. Vaikka eivät kohdistaisi huomiotaan minuun niin aina jos selän takaa kuuluu naurua luulen sen olevan minulle suunnattua ilkkumista. Vanhat pelot istuu tiukassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin vainoharhainen sen suhteen, että minulle nauretaan. Siis kun kuulen jonkun kaveriporukan naurua jossain kaupungilla/missä tahansa, olen aina ihan varma että he nauranut juuri minulle ja tekevät pilkkaa.

Sama :D

Onko teillä edelleen se kuva - mikä lapsella ja nuorella saattaa helpommin olla - että enemmistö ihmisistä osoittautuu rehdiksi ja luotettavaksi siinäkin tilanteessa, että joku menee teitä heille mustamaalaamaan? Vai olisiko sittenkin parempi valita ystävänsä tosi tarkkaan, koska heitä ei ole vielä ehditty testata tositilanteessa...?

Tarkoitin siis sitä, että ihmiset nähdään yhtenä klönttinä tyyliin "mitähän nuo naapuritkin meistä ajattelee, jos sitä ja tätä". Parempi opetella arvioimaan jo ennakolta, miten tuokin tulisi (kenties vieläpä hanakan myönteisesti) reagoimaan, jos joku rupeaisi jakamaan ryhmää suosikkeihin ja inhokkeihin. Ei niitä oikeasti vahvoja ihmisiä niin paljon ole, vaikka mieluummin kuvittelisi. Ei sitten tule niin kova järkytys eikä myöskään itsetunto murskaannu. Sillä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jo lähemmäs 25v mutta edelleen saan melkein paniikkikohtauksen jos joudun kävelemään yksin naureskelevan teinilauman ohi. Vaikka eivät kohdistaisi huomiotaan minuun niin aina jos selän takaa kuuluu naurua luulen sen olevan minulle suunnattua ilkkumista. Vanhat pelot istuu tiukassa.

Mulla ihan sama. En tiedä miksi, mutta mulle nuo porukat sanoo monesti "moro" jos liikun jossain ja joudun menemään ohi.

Kesti aika pitkään ennen kuin tajusin niiden sanovan moro, kun yleensä menin vaan ohi kylmästi koska pelko, niin kerran yksi sanoi että "on epäkohteliasta olla sanomatta takaisin moro jos tervehtii" niin siihen mä vähän huvittuneesti vaan sanoin että "sori olin omissa ajatuksissa niin en kuullut " 🙂

Oikeasti vain kuulin aina väärin mitä ne teiniporukat mulle sanoo, aina luullut että ne sanoo horo. En sitten tiedä onko se jotain ivallista tervehtimistä mutta edelleen näin 23 kesäsenä pelkään teinejä mikä on aika säälittävää. Olin joskus läski ja oikeasti jouduin kuuntelemaan huutelua ja nauramista, nykyään olen laiha ja saan olla rauhassa valtaosan ajasta