Lue keskustelun säännöt.
Muita joilla äiti on vaan pitänyt elossa aikuiseksi saakka?
14.05.2017 |
Mua aina alkaa tällasina päivinä harmittaa kun oma äiti on ollut mulle vaan aikuinen joka on täyttänyt mun pakolliset tarpeet siihen saakka kunnes muutin pois 19v.
Meillä ei ole oikein mitään tunnesidettä. Äiti ei ole ollut koskaan paha tai jättänyt mua vaille mitään, mutta minkäänlaista rakkautta tai tukea en ole saanut. Tuntuu että meillä mitattiin kaikki materiassa. Mulla oli kaikki, mutta ei kuitenkaan mitään.
Olen kuitenkin kiitollinen ja rakastan äitiäni. :)
Kommentit (27)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä meitä varmaan on aika paljonkin. Meillä oli viisi lasta, mutta äidillä olisi voimat ja aika riittäneet ehkä yhden hoitamiseen. Tukea ei riittänyt kenellekään. Äitienpäivänä harmittaa, kun monet parempiosaiset kuvittelee, että kaikki äidit on yhtä ihania ja huolehtivia kuin heidän äitinsä ovat olleet. En jaksa tätä äitiyden ylistystä. Mä en ole kiitollinen enkä rakasta äitiäni, eikä hänkään minua. Ainakaan ei ole koskaan sitä sanonut tai osoittanut millään tavalla.
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Asiasi ovat paremmin kuin monilla.
Oma äitini oli tyly ja tulinen nainen, joka piti minut hengissä tasan siihen asti, kun tuli viimeinen lapsilisä.
Sen jälkeen sain painua ulos. Olin 16 vuotta 11kk.
Äitini inhosi lapsia ja erityisesti tyttöjä.
Oli kauheaa jättää koulu kesken ja nukkua asunnottomana ties kenen nurkissa, joskus porraskäytävässä.
En koskaan anna hänelle anteeksi.
Itselläni ei ollut varaa hankkia kunnon koulutusta, mutta oma tytär saa opiskella mitä haluaa ja asua kotona ainakin täysi-ikäiseksi saakka. Sukumme naisviha katkeaa minuun.
On todella vaikea erottaa yhtä asiaa ja sen vaikutusta elämässä, kun muuttujia on valtavan paljon muitakin. Kuten sanottu, äitienpäivänä aina v-uttaa. Muuten olen melko normaali. Ilman äidin tukeakin on täysin mahdollista kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi, joka pystyy rakastamaan ja tekemään työtä. Vaikka aika harva äiti taitaisi tätä uskoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Itselläni esim niin, että oli suunnilleen ruokaa ja vaatteet, mutta vanhemmilla ei ollut mitään kiinnostusta siihen mitä teen tai mitä ajattelen. He eivät esim koskaan ole tienneet mikä on lempiruokani, värini, musiikkini, tai mistä pidän ja mitä pelkään, tai myöhemmin mitä opiskelen, millä opintoni rahoitan, tai mitä teen työkseni. Eli pitivät elossa, mutta mitään aitoa kiinnostusta minun persoonaani tai elämääni ei ole ikinä ollut, ei lapsena eikä aikuisena. Eivät ole kyselleet eivätkä kuunnelleet jos olen yrittänyt kertoa.
Hyvin keinotekoinen juhlapäivä. Lähetetään kortteja tai kukkia ehkä molempia - siis jos ei paikanpäälle mennä. Nämä elossapitäneet äidit sitä teeskentelevät kiitollisuutta kukkapuskasta ja tyttäret/pojat teeskentelevät, että rakkaudesta annettu. Tyhjät kuoret molemmissa päissä.
Mikä suomalaisuudessa on se pointti, joka tekee meidän äiti tytär suhteista niin olemattomia, jos edes ovat olemassa. Hengettömiä - pelkkä pakollinen materia tarjotaan - hyvä sekin tietysti - mutta ei mitään ilmenevää rakkauden osoituksia - spontaaeja hellyydenosoituksia. Eli rakkauden energia uupuu.
Kyynisyyttä, epäilyksiä ja ehkä jatkuvaa tyttärien olemassaolon kyseenalaistamista kyllä. Tai kokonaan uupuu kontaktit, kun pojat on kaikki kaikessa. Niin monenalaista tarinaa suomalaisten tyttärien ja äitien suhteista ammatissani olen kuullut, että kyllä sitä kylmyyttä ihmettelee. Mikä meillä tässä maassa on oikein pielessä, kun rakkaus ei elä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asiasi ovat paremmin kuin monilla.
Oma äitini oli tyly ja tulinen nainen, joka piti minut hengissä tasan siihen asti, kun tuli viimeinen lapsilisä.
Sen jälkeen sain painua ulos. Olin 16 vuotta 11kk.
Äitini inhosi lapsia ja erityisesti tyttöjä.
Oli kauheaa jättää koulu kesken ja nukkua asunnottomana ties kenen nurkissa, joskus porraskäytävässä.
En koskaan anna hänelle anteeksi.
Itselläni ei ollut varaa hankkia kunnon koulutusta, mutta oma tytär saa opiskella mitä haluaa ja asua kotona ainakin täysi-ikäiseksi saakka. Sukumme naisviha katkeaa minuun.
Olitko jotenkin äitisi mielestä hankala lapsi? Siis kiukuttelitko kovasti teiniyttäsi, käytitkö alkoholia ja huumeita? Mikä motiivi äidilläsi oli heittää sinut ulos? Mikä voisi olla hänen kantansa asiaan.
(Lapsilisähän ei tuota sitä, mitä lapsi perheessä kuluttaa, joten tienaamistarkoitus hänellä ei ollut )
Minullekin oli aina ruokaa tarjolla ja katto pään päällä, harrastuskin, mutta emotionaalisesti äiti oli kylmä. Muistan yhden etäisen halauksen ripille päästessäni kun oli "pakkotilanne" kirkon edessä ja kaikki muutkin halailivat. Muuten hän ei koskenut. Veljeä helli ja imettikin 4-vuotiaaksi, sanoi että jos hänen pitää valita niin ottaa ehdottomasti veljen ja minut voi laittaa laitokseen. Jos en tehnyt kuten äiti halusi, hän raivostui ja normaali etäisyys muuttui jäiseksi kaukaisuudeksi. Kun lähdin kotoa ja seurasin omaa unelmaani yliopistoon vastoin hänen halujaan, hän lopetti soittamisenkin. Minun opiskelukämppääni hän ei koskaan tullut vierailulle, minä kävin lapsuudenkotona tasan yhden kerran. Välimme katkesivat kun sain lapsen. Olin kuulemma vääränlainen äiti ja lapsi pitäisi ottaa minulta pois. Äitini sairastui kai psyykkisesti, alkoi tulla harhaisiakin puheluita ja soitin ambulanssia. Sitten en enää jaksanut, äiti tietysti raivostui kun en ollut käytettävissä ja totesin etten voi olla enää sinun kanssasi tekemisissä. Ihmettelen yhä, miksi äiti turvautui lopula minuun eikä kultapoika-veljeeni.
Pelkäsin että saan tyttölapsia. Nyt minulla on neljä tyttölasta ja meidänkin sukumme naisviha katkeaa tähän. Se on teettänyt työtä, mutta se katkeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Itselläni esim niin, että oli suunnilleen ruokaa ja vaatteet, mutta vanhemmilla ei ollut mitään kiinnostusta siihen mitä teen tai mitä ajattelen. He eivät esim koskaan ole tienneet mikä on lempiruokani, värini, musiikkini, tai mistä pidän ja mitä pelkään, tai myöhemmin mitä opiskelen, millä opintoni rahoitan, tai mitä teen työkseni. Eli pitivät elossa, mutta mitään aitoa kiinnostusta minun persoonaani tai elämääni ei ole ikinä ollut, ei lapsena eikä aikuisena. Eivät ole kyselleet eivätkä kuunnelleet jos olen yrittänyt kertoa.
Tuo on kyllä erikoista. Tuntuu olevan niin yleistä, että äitejämme ei tässä maassa lapsensa tai erityisesti juuri tyttärien elämä kiinnosta lainkaan. Tokkopa edes tietoisesti halusivat niitä lapsia, tulee vaikutelma. Tekivät, kun näin kuului tehdä? Jotta oli sosiaalisesti hyväksytty kotirouva taikka uranainen. Omakaan äitini ei ole koskaan soittanut minulle puhelua. Siis Koskaan!! Itse asiassa on kerran, nyt muistan. Kun itse on soittanut, pakollista säästä mutinaa ja jotain naapurien juttua. Ihan kuin ventovieraan kanssa juttelisi. Tunne, että pitää päästä pois puhelimesta vaan nopeasti. Ollut eläkkellä jo vuosikymmeniä, mutta aina kiire. Lähinnä tunne vain, että ei pskaakaan kiinnosta tyttäriensä elämä eikä hyvinvointi. Tehdään jotain, jos pyydtään - vaan ei koskaan mitään oma-aloitteisesti. Yhtään omaa persoonallista lahjaakaan en muista koskaan äitini antaneeni, paitsi jotain kotitalouteen tarpeellista: kuten lakanoita tms. Rahaa syntymäpäiväksi jne. Hyvin kylmäkiskoinen ja jopa pilkallinen. Poikaansa suosiva kyllä. Ja läpinäkyvä kateellisuus ja katkeruus tytärtä kohti. Aika surullisia on nämä kertomukset täällä.
äitienpäivänä kirjoitti:
Minullekin oli aina ruokaa tarjolla ja katto pään päällä, harrastuskin, mutta emotionaalisesti äiti oli kylmä. Muistan yhden etäisen halauksen ripille päästessäni kun oli "pakkotilanne" kirkon edessä ja kaikki muutkin halailivat. Muuten hän ei koskenut. Veljeä helli ja imettikin 4-vuotiaaksi, sanoi että jos hänen pitää valita niin ottaa ehdottomasti veljen ja minut voi laittaa laitokseen. Jos en tehnyt kuten äiti halusi, hän raivostui ja normaali etäisyys muuttui jäiseksi kaukaisuudeksi. Kun lähdin kotoa ja seurasin omaa unelmaani yliopistoon vastoin hänen halujaan, hän lopetti soittamisenkin. Minun opiskelukämppääni hän ei koskaan tullut vierailulle, minä kävin lapsuudenkotona tasan yhden kerran. Välimme katkesivat kun sain lapsen. Olin kuulemma vääränlainen äiti ja lapsi pitäisi ottaa minulta pois. Äitini sairastui kai psyykkisesti, alkoi tulla harhaisiakin puheluita ja soitin ambulanssia. Sitten en enää jaksanut, äiti tietysti raivostui kun en ollut käytettävissä ja totesin etten voi olla enää sinun kanssasi tekemisissä. Ihmettelen yhä, miksi äiti turvautui lopula minuun eikä kultapoika-veljeeni.
Pelkäsin että saan tyttölapsia. Nyt minulla on neljä tyttölasta ja meidänkin sukumme naisviha katkeaa tähän. Se on teettänyt työtä, mutta se katkeaa.
Onneksi olkoon että olet säilyttänyt järkesi ja uskalsit hankkia lapsia. Itse jätin tietoisesti hankkimatta. Haavat liian syvät ja se kylmä hylkääminen, jota rakkautena esitettiin niin kauan kun oli oma puoliso katsomassa perään. Heti kuoltuaan osoitti oikean luonteensa. Ei käynyt minunkaan luonani kertaakaan ja jätti niinsanotusti oman onnensa nojaan. Koskaan ei ole kuulumisia kysellyt myöskään. Koska ei vaan kiinnosta. Luulin kauan, että nämä ovat vain meidän äitimme ongelmia, vaan tällä palstallahan niitä lukee solkenaan. Äidit ei vaan välitä lapsistaan. Onnittelevat itseään, että saivat heidät pois talosta. Siinä kaikki. Muu teeskentelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Itselläni esim niin, että oli suunnilleen ruokaa ja vaatteet, mutta vanhemmilla ei ollut mitään kiinnostusta siihen mitä teen tai mitä ajattelen. He eivät esim koskaan ole tienneet mikä on lempiruokani, värini, musiikkini, tai mistä pidän ja mitä pelkään, tai myöhemmin mitä opiskelen, millä opintoni rahoitan, tai mitä teen työkseni. Eli pitivät elossa, mutta mitään aitoa kiinnostusta minun persoonaani tai elämääni ei ole ikinä ollut, ei lapsena eikä aikuisena. Eivät ole kyselleet eivätkä kuunnelleet jos olen yrittänyt kertoa.
No ei tästä nyt kyllä saa mitään kuvaa siitä, millä lailla tämä on haitannut sinua. Jos minä yritän keskustella lasteni kanssa siitä mistä he pitävät, niin ei heitä kiinnosta kertoa. Varmaan on minun vikani mutta aloittajakin on kuitenkin kiitollinen äidilleen, minä en ole omalleni. Hän lisäksi satutti.
Miksette kerro, onko teissä itsessänne ollut mitään vikaa teininä. Onko itsenne luonne ollut hankala? Kukaan ei näemmä tunnusta tällaista. Äidin vika vaan kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Itselläni esim niin, että oli suunnilleen ruokaa ja vaatteet, mutta vanhemmilla ei ollut mitään kiinnostusta siihen mitä teen tai mitä ajattelen. He eivät esim koskaan ole tienneet mikä on lempiruokani, värini, musiikkini, tai mistä pidän ja mitä pelkään, tai myöhemmin mitä opiskelen, millä opintoni rahoitan, tai mitä teen työkseni. Eli pitivät elossa, mutta mitään aitoa kiinnostusta minun persoonaani tai elämääni ei ole ikinä ollut, ei lapsena eikä aikuisena. Eivät ole kyselleet eivätkä kuunnelleet jos olen yrittänyt kertoa.
Sama sillä erotuksella, että kaikki harrastukset maksettiin. Vanhemmat tietävät minkä lukion kävin, mutta ei heillä olis aavistustakaan minä vuonna ja mitä kirjoitin. Epäilen tietävätkö/ muistavatko minkä yliopiston kävin. Välit vanhempiin ovat asialliset mutta erittäin etäiset, lievästi sanottuna
Vierailija kirjoitti:
Miksette kerro, onko teissä itsessänne ollut mitään vikaa teininä. Onko itsenne luonne ollut hankala? Kukaan ei näemmä tunnusta tällaista. Äidin vika vaan kaikki.
Minusta tuntuu, että vikaa on ollut vain niissä nuorissa, joille se on sallittu. Jos vanhempi ei välitä lapsesta, niin ensinnäkään mikään lapsessa ei oikeuta sitä. Silloin pitää hakea apua lapselle ja itselleen kasvattajana. Toisekseen jos vanhempi ei välitä lapsesta, niin kuinka paljon kapinaa ja uhmamieltä kuvittelet lasten voivan osoittaa? Jos sinä olet käyttäytynyt nuorena huonosti niin se tarkoittaa sitä, että sinusta on välitetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasi ovat paremmin kuin monilla.
Oma äitini oli tyly ja tulinen nainen, joka piti minut hengissä tasan siihen asti, kun tuli viimeinen lapsilisä.
Sen jälkeen sain painua ulos. Olin 16 vuotta 11kk.
Äitini inhosi lapsia ja erityisesti tyttöjä.
Oli kauheaa jättää koulu kesken ja nukkua asunnottomana ties kenen nurkissa, joskus porraskäytävässä.
En koskaan anna hänelle anteeksi.
Itselläni ei ollut varaa hankkia kunnon koulutusta, mutta oma tytär saa opiskella mitä haluaa ja asua kotona ainakin täysi-ikäiseksi saakka. Sukumme naisviha katkeaa minuun.Olitko jotenkin äitisi mielestä hankala lapsi? Siis kiukuttelitko kovasti teiniyttäsi, käytitkö alkoholia ja huumeita? Mikä motiivi äidilläsi oli heittää sinut ulos? Mikä voisi olla hänen kantansa asiaan.
(Lapsilisähän ei tuota sitä, mitä lapsi perheessä kuluttaa, joten tienaamistarkoitus hänellä ei ollut )
Jos vanhempi ei välitä, niin miten paljon kuvittelet kiukuttelun silloin "kannattavan"? Ja oletko niin sinisilmäinen, että oikeasti uskot kaikista vanhemmista pelkkää hyvää? On vanhempia, jotka haluavat lapsistaan eroon. Harvempi vain toteuttaa tämän käytännössä. Harvempi kehtaa. Mutta heitäkin on, jotka kehtaavat, saattavat vain keksiä asialle jonkin muka-syyn, kuten lapsen huono käytös joka todellisuudessa on sitä, ettei lapsi sentään alistu mihin tahansa kohteluun.
Minä alistuin huonoon kohteluun enkä todellakaan voi hyvin tänä päivänä. Vaikka menestyin hyvin yo-kirjoituksissa ja muutenkin. Alistuin, koska se aivopesu alkoi jo vauvana.
Täällä. Äitini on minut ja siskoni tehnyt meidät vain pitääksemme miehet eli isämme. Miehen saaminen ja pitäminen on ollut elämän tärkein tehtävä. Kun miehet on lähteneet aika nopeastikin ja äitimme jäänet meidän vauvojen kanssa yksin, on kääntänyt surun vihaksi ja vihan meihin. Ja sen olemme saaneet tuntea. Me olemme olleet niin kamalia lapsia että miehetkin karanneet. Katkera, kateellinen, erittäin itsekäs yksinäinen nainen tänä päivänä. Purkaa vain pahaa oloaan meihin ja kaikkea niitä negatiivisia tunteita meitä kohtaan mitä tuntee. Ei pysty olla väleissä. Itsekin olen katkera äidilleni, mutta työstän asiaa koska en halua siirtää mitään vastavaa omaan tyttäreeni joka on minulle maailman tärkein ja rakkain.
Hyvä ja kiinostava aihe. Miitta Sorvali on avautunut samasta paljonkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä missä tämä näkyy elämässänne? Tai tuntuu? Kysyn ihan vilpittömästi, enkä tuomitakseni.
Itselläni esim niin, että oli suunnilleen ruokaa ja vaatteet, mutta vanhemmilla ei ollut mitään kiinnostusta siihen mitä teen tai mitä ajattelen. He eivät esim koskaan ole tienneet mikä on lempiruokani, värini, musiikkini, tai mistä pidän ja mitä pelkään, tai myöhemmin mitä opiskelen, millä opintoni rahoitan, tai mitä teen työkseni. Eli pitivät elossa, mutta mitään aitoa kiinnostusta minun persoonaani tai elämääni ei ole ikinä ollut, ei lapsena eikä aikuisena. Eivät ole kyselleet eivätkä kuunnelleet jos olen yrittänyt kertoa.
No ei tästä nyt kyllä saa mitään kuvaa siitä, millä lailla tämä on haitannut sinua. Jos minä yritän keskustella lasteni kanssa siitä mistä he pitävät, niin ei heitä kiinnosta kertoa. Varmaan on minun vikani mutta aloittajakin on kuitenkin kiitollinen äidilleen, minä en ole omalleni. Hän lisäksi satutti.
Jos sun pitää kysyä millä lailla haittaa ettei vanhemmilla ole mitään kiinnostusta lapseensa, olen pahoillani lastesi puolesta. Jokainen normaali vanhempi kun ymmärtää, miksi on erittäin tärkeää, että vanhempi on aidosti lapsensa asioista kiinnostunut. Se on lapsen tunne-elämän kehitykselle ja itsetunnolle jopa tärkeämpää kuin se ruoka, vaatteet ja katto pään päällä.
Mä oon varmaan just tuollainen äiti :(