Lue keskustelun säännöt.
Jos odotukset eivät kohtaa, miksi pitäisi olla parisuhteessa?
28.04.2017 |
Tällä palstalla on usein keskustelussa, joissa pohditaan miksi jotkut eivät löydä parisuhdetta/millaisia heidän odotuksensa parisuhteesta ovat. Monissa keskusteluissa huomautetaan, kuinka tosielämässä parisuhdetta pidetään asiana, joka jokaisen kannattaisi saavuttaa (hinnalla millä hyvänsä). Mutta onko tässä järkeä? Entä jos odotukset eivät kohtaa, miksi pitäisi olla parisuhteessa?
Pari vuotta sitten julkaistiin suomalaisten parisuhteeseen liittyvää tutkimusta, niissä odotukset parisuhteen onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä olivat tällaisia:
miehet odottavat: luottamusta, kunnioitusta ja hyvää seksiä
naiset odottavat yllämainittujen lisäksi myös: samanlaisia elämänarvoja, vahvaa sitoutumista perheeseen, tasapuolista osallistumista kotitöihin, voimakasta rakkautta, ristiriitojen ratkaisukykyä ja molempien kykyä ilmaista tunteitaan.
Minusta nämä odotukset eivät täysin kohtaa. Miehelle riittäisi se, että suhteessa on luottamusta, kunnioitusta ja hyvää seksiä (todennäköisesti määrällisesti paljon). Naisena täytyy sanoa, ettei tuo riittäisi minulle. Hyvässä parisuhteessa on mielestäni myös yllämainittuja asioita/niihin pyrkimistä, joita naiset korostivat. Voimakkaasta rakkaudesta en ehkä noin suoranaisesti puhuisi, varmasti jokaisessa parisuhteessa on vaiheita jolloin rakkaus ei roihua mutta silti tahdotaan olla yhdessä.
Kommentit (9)
Kuka ostaa 10000 eurolla vanhan ruosteisen ladan? Ei kukaan. Eli saa vaatia vaikka minkälaista hintaa, mutta eri juttu maksaako kukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehille parisuhde on yleensä elämänlaatua parantava diili: säännöllistä seksiä, kodinhoitoa, ruokaa, parisuhde korottaa statustasi. Naiselle sen sijaan tuo diili ei aina paranna elämänlaatua, pahimmassa tapauksessa kotona on yksi ylimääräinen lapsi kun mies ei halua olla vastuuta kantava aikuinen.
Parisuhde ei oikeasti ole kaikille tavoittelemisen arvoinen asia eivätkä kaikki ole parisuhteeseen kykeneviä.
Ammoisina aikoina avioliitto oli selviytymisen kannalta monelle välttämätöntä, nainen hoiti kodin ja lapset, mies toi leivän pöytään. Nykyisin ihminen voi elää yksin ja pärjätä vallan hyvin ilman puolisoa.
Aika monella kumppani nähdään jonain sellaisena, joka tuo omaan elämään jotain kivaa. Itse ei kuitenkaan olla valmiita näkemään kumppanin eteen samalla tavalla vaivaa. Sitten ihmetellään, miksei toisella olekaan kiva olla "kun mä tykkään näistä pihvi/suihinottopäivistä niin paljon ni tottakai senkin täytyy tykätä".
Seuraavaksi päästäänkin siihen ongelmaan että aletaan yrittämään toisen muuttamista itselle mieleiseksi, koska sehän toimii...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehille parisuhde on yleensä elämänlaatua parantava diili: säännöllistä seksiä, kodinhoitoa, ruokaa, parisuhde korottaa statustasi. Naiselle sen sijaan tuo diili ei aina paranna elämänlaatua, pahimmassa tapauksessa kotona on yksi ylimääräinen lapsi kun mies ei halua olla vastuuta kantava aikuinen.
Taas naiset kuutamolla.
Boldatut osaan itsekin tai ne eivät paranna elämää mitenkään. Joskus jopa haittaa, kun juuri "tänään" pitää olla siivouspäivä, vaikka juuri tänään on perjantai ja aion juoda kaljaa!
Sinkkumies
Höpö höpö...
Jos vaikea luonne eikä suostu tekee myönnytyksiä saa taatusti kerätä tunkkinsa.
Säännöllisin väliajoin oli sit kumpaa sukupuolta tahansa.
Tietty jos tasapaksu,hajuton,mauton luonne(joo joo mies/nainen) niin varmaa saa olla ikuisesti ehkä yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen etsii nykypäivänä kumppania, ystävää.
Jos mues etsii vain jotain naista niin menee ohi.
Ennen oli paljon sitä, että mies käy kotona kääntymässä ja menee sitten harrastuksiinsa. On tyytyväinen kun vain on joku nainen joka mielellään hoitaa kodin ja tarjoaa seksiä ja lämpöä.
Tuo vain ei nykyään toimi.
Paremmat mahdollisuudet suhteella on säilyä jos puolisot ovat kumppaneita ja jakavat kiinnostuksen kohteet. Joillekkin se voi olla luonto, tanssiminen, lukeminen, matkustelu, lemmikki ja nykyään vaikka pelaaminen.
Läheisriippuva jatkuva toisessa henkisesti kiinni oleminen on mielestäni eriasia kuin toveruus, kumppanuus.
Voi olla omiakin juttuja tekemässä ilman huolta.
Jos on lapsia sen pitäisi olla yhteinen projekti jossa vedetään yhtäköyttä.
Jos ei niin mene ja toinen kokee kantavansa yksin urakkaa ero häämöttää.
Olin aikoinaan avioliitossa, jossa emme jakaneet yhteistä arvomaailmaa eikä miestä kiinnostanut yhteiseen tulevaisuuteen, perheeseen ja arkeen panostaminen. Enää en lähtisi tuollaiseen suhteeseen, jossa odotukset elämältä ovat liian erilaisia. Joskus tuo vain ikävä kyllä selviää turhan myöhään.