Missä iässä ymmärsit olevan vähemmän kaunis ulkoisesti?

Alle kymmenvuotiaana tajusin jo olevani "saatanan laiha" kun kaikki sitä toistivat. Sitten myöhemmin tajusin olevani myös lauta.

Taisin olla silloin 13-vuotias, kun kaverini äiti rupesi kommentoimaan leukaperiän ja nenääni. Koulussa samoihin aikoihin pidin viimeisen kerran hiuksiani kiinni julkisesti, kun luokkakaverini sanoi: "Nyt mä tiedän miksi sä pidät niin harvoin hiuksia kiinni - sulla on tollaset hörökorvat!".

Kävin 6-vuotiaana kerran viikossa eskarissa päiväkodissa (muut päivät olin perhepäivähoidossa). Olin kerran tekemässä lähtöä eskarista, kun minulle tuntematon poika alkoi toistella, että olen läski. Silloin vielä pidin hänen käytöstään kovin kummallisena, mutta heti kouluun mennessäni sain kuulla läskittelyä tauotta. Ja sama meno jatkuikin sitten lakkiaisiin asti. Rumana en silti osaa pitää itseäni vieläkään, niinkuin ei miehenikään.

Aika vanhana oikeastaan. Minua ei jostain syystä onneksi koskaan kiusattu vaikka olin ruma jo lapsena. Teininä minulla oli paha akne ja se oli pääosassa silloin mutta ymmärsin ettei se ole pysyvää. Ehkä joskus lukioiässä kun akne oli hävinnyt ja muutenkin olin jo tullut aikuisen naisen mittoihin aloin ymmärtämään etten siitäkään huolimatta todellakaan ole mikään kaupungin kaunein tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Taisin olla silloin 13-vuotias, kun kaverini äiti rupesi kommentoimaan leukaperiän ja nenääni. Koulussa samoihin aikoihin pidin viimeisen kerran hiuksiani kiinni julkisesti, kun luokkakaverini sanoi: "Nyt mä tiedän miksi sä pidät niin harvoin hiuksia kiinni - sulla on tollaset hörökorvat!".

Hörökorvat on just söpöt! Näytä ne ylpeästi koko maailmalle.:)

Muistan kun yksi kauempana asuva sukulainen tuli kylään ja kehui miten paljon siskoni olivat kaunistuneet. Seisoin siinä vieressä ja kun tuli aika sanoa minulle jotain, tämä sukulainen hiljeni, vilkaisi minua päästä varpaisiin ja sanoi "ja oletpas sinä kasvanut paljon". Hämmennyin koska olin kasvanut sisaruksistani vähiten tuona aikana.

Olin mitättömän näköinen 12-vuotiaaksi. 12-20v. söpö/nätti, sen jälkeen kaunis, kunnes 28v.rumenin :( ei enää kommentteja kauneudesta, ei miesten huomiota. Nelikymppiset osoittavat kiinnostusta ja itse en halua niin vanhaa.

Olen yläkoulussa opena, enkä ole vielä kymmenvuotisen urani aikana törmännyt yhteenkään rumaan tyttöön. Ei kenestäkään käynyt koskaan mielessä, että jonkun ulkonäössä olisi jotain rumaa. Huono käytös tosin on saanut henkilön myös näyttämään minun silmissä jollakin tavalla vastenmieliseltä, esim. katse, ilme sellainen, ettei voi ajatella ihmistä kauniiksi. Niin se on, että sisäinen kauneus kaunistaa ulkoisestikin.

On minuakin sanottu lapsena rimppakintuksi ja joku myös laudaksi, mutta en osannut ottaa niitä liian pahasti. Laihuus kuitenkin oli niin muotia silloin minun nuoruudessani.

Meillä kolmikymppisillä naisilla on yllättävän hyvä itsetunto. Tässä iässä sitä jo osaa nauttia elämästä eikä keksi turhaa murehdittavaa ulkonäöstä. Osa kavereistani jopa kehuu, kuinka he eivät näytä ikäiseltään vaan paljon nuoremmalta. Vaikka kaikkien kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Eihän kolmikymppisen stereotypia ole enää nykyään mikään tätityyli ja monen lapsen äiti -look.

Ala-asteella tajusin olevani rumempi kuin kaverini ja yläasteella ja lukiossa itsetuntoni huononi koko ajan. Jossain vaiheessa ssa tajusin että olen koko ajan ollut väärässä ja olenkin tavallista paremman näköinen. Toki treenaaminen ja aknesta sekä pulleudesta eroon pääsy teki myös paljon. Suurin syy itsetunnon paranemiseen oli silti ikä, kumppanit ja ulkonäköä kehuvat kaverit ja tutut.

Pidin itseäni pitkään tavallisen näköisenä. Tajusin vasta hiukan yli 20-vuotiaana olevani komea, kun naiset piirittivät aina baareissa.

5 luokalle mennessä sen tajusin itsekin kun eräs poika piirsi musta pilakuvan (kuvistunti jolla piti piirtää kuva vastapäätä istuvasta henkilöstä). Vaikka se kuva liioitteli pienet silmäni ja vähän koukun nenäni se jätti ikuisen jäljen. En ole kertaakaan sen jälkeen pystynyt näkemään itseäni nättinä edes meikattuna. Että kiitos vaan Ville!

Joskus 8-vuotiaana, kun terkkari murskasi itsetuntoni täysin, kommentoimalla ikävästi painostani ja siitä, etten ollut "niinkuin muutkin tytöt". Noh, tällä ihmisellä oli itsellään varmaankin huono olla ja kohdisti sen minuun. Nykyään olen edelleen hieman pulleaa, mutta löysin itselleni sellaisen tyylin, ettei minun tarvitse pelätä enää kenenkään kommentteja.

13-vuotiaana, kun koulussa pojat alkoivat haukkua finneistä ja "isosta nenästä".

Jostakin käsittämättömästä syystä kuvittelin lapsena ja vielä ala-asteiässä olevani hirmu kaunis, vaikka minulla oli punainen naama, hörökorvat, oravanhampaat, ohut tukka ja paljon muita "viehättäviä" piirteitä. Ehkä vasta yläasteella ja toisen asteen opintojen aikaan minulle pikkuhiljaa selvisi, että ehei, en ole kaunein, en kaunis, en edes sievä, vaan oikeastaan hyvin stereotyyppinen ruman ihmisen ilmentymä. Toisaalta niin kuvittelin muistakin asioista: ajattelin olevani taitava piirtäjä, ompelija, laulaja, lahjakas kaikessa, vaikka myöhemmin selvisi, että en ole kummoinen oikeastaan missään. Kai minut kasvatettiin pumpulissa. Mutta parempi näin. Olisi kai ollut inhottavaa kasvaa ajatellen, että olen ruma ja huono.

En ole vieläkään ymmärtänyt. Olen 51-vuotias.

Siinä vaiheessa kun atk-tunnilla tietokoneeni taustakuvaksi oli laitettu teksti jossa minun kerrottiin näyttävän persläveltä.

5 vuotiaana kun isä otti minusta kuvaa. Olin iloinen uusista juhlavaatteistani ja hymyilin leveästi, mutta isä sanoi että älä irvistä! Menin hämilleni ja katsoin peilistä että hymyni todellakin muistuttaa irvistystä :,(.

No nyt 5-kymppisenä, kun ulkonäköni alkaa rapistua ( ja ymmärrän ja tiedän, ettei kaikkien ala, puhun siis itsestäni, en kaikista viiskymppisistä) ja entisen viehättävän ja ehkä jops kauniin naisen tilalla on sellainen tavallisemman ja arkisemman näköinen tapaus. Se miten vanhenee kasvoista on geeneistäkin paljon kiinni, esim. tuleeko bulldoggiposket, alkavatko suupielet roikkua, tuleeko voimakkaita juonteita jne. Kaikille ei tule ollenkaan, itselleni tuli ja tulee koko ajan lisää enkä ole enää hehkeä. Sen olen tajunnut nyt vähitellen, että hei, mähän en olekaan enää kovin viehättävä. Oli se alussa vähän vaikea hyväksyä, pienen kriisin paikka. Nyt voin siis jo puhua siitä ja asia on ihan ok :)

Tajusin oikeastaan sinä päivänä kun aloitin yläasteen. Mua alettiin samantien haukkua rumaksi ja laudaksi, isolle nenälle myös naurettiin. Sittemmin kyllä tissit kasvoi mutta naama on pysynyt rumana. Nyt olen 36-vuotias ja vieläkin tekee suorastaan pahaa katsoa peiliin, mulla on niin erikoiset ja epäsymmetriset piirteet.