Elämä vain lipuu ohi

Ollaan oltu mieheni kanssa jo parikymmentä vuotta yhdessä, lapset jo aikuisiän kynnyksellä. Perusasiat (muka) kunnossa. Ollaan eletty ihan tavallista perhe-elmää ja lasten ollessa pienempiä asioiden hoito sujui minulta "sopivasti". Töiden lisäksi hoidin ja hoidan edelleenkin lähes kaiken. Fyysisesti mies kyllä tekee ruokaa (kunhan olen käynyt kaupassa) , laittaa tiskit ja joskus voi tarttua imuriin. Korjaushommat ovat hänen vastuullaan. Itse olen luonteeltani järjestelmällinen ja organisointikykyinen ja siksi asioiden hoito onkin sopivasti minun vastuullani. Välillä tämän kaiken pyörittäminen tuntuu tosi raskaalta kun vielä on oma yrityskin pyöritettävänä. Mieheni on tavallinen duunari -sitä mitenkään väheksymättä - mutta hän ei koe työssään kiirettä ja stressiä eikä työ ole mitenkään fyysisesti kuormittavaa kuten itselläni. Nyt kun tosiaan lapsetkin on jo isoja niin toivoisin miehenikin ottavan vähän ohjia käsiinsä. Olen aina ollut määrätietoinen ja suunnitellut asioita pitkällä tähtäimellä ja haluan saada asiat valmiiksi. Nyt kun ikää on jo yli neljäkymmentä heräsin todellisuuteen!
Tai olenhan ennenkin näitä asioita miettinyt mutta nyt ihan tosissaan. Mieheni on ollut samoissa hommissa aina, saman työnantajan palveluksessa (siinä ei mitään) mutta koko ajan lähes samalla palkalla. Talo odottaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen sitä isoa remonttia. Laskin juuri että talossamme on parikymmentä keskeneräistä remonttityötä jotka hän on jättänyt kesken. Aloittaa aina uuden saamatta toista valmiiksi. Aina on kuulemma syynä ettei ole rahaa, silti hänellä on varaa matkustella ja tehdä hankintoja. Hänellä ei ole minkään näköisiä tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita. Olemme sopineet muutamista maksuista jotka hän hoitaisi sekä auton huolto. Näitäkään ei saa hoidettua! Ja kaikki hoitamattomat asiat on kummasti MINUN syytäni. Hän ei halua ottaa vastuuta edes omista rahoistaan. Eli hän ei tiedä meidän taloudesta mitään mihin raha menee ja paljonko tulee, eikä edes ole kiinnostunut tietämään. Ainoastaan silloin kun sitä rahaa ei ole... ja sekin minun syytäni. Normaalissa suhteessahan näistä asioista keskustellaan yhdessä mutta ei meillä. Joskus olen yrittänyt mutta ovelasti keskustelu on päätynyt siihen että syy onkin minussa ja rahan käytössäni. Konflikteja ja pahaa mieltä välttääkseni olen antanut tämän jatkua ja yrittänyt sitten luovia raha-asioiden ja kaiken muinkin kanssa parhaani mukaan. Olen alkanut miettiä onko hänellä jokin persoonallisuushäiriö... En tiedä mikä pointtoni on täsdä kirjoituksessa mutra pakko johonkoin purkaa tätä pettymystä. Tuntuu että elämä on mennyt ihan hukkaan kun ei tässä mitään nuoriakasn enää olla. Välillä haaveilen erosta ja mielikuvittelen miten saisin yksin elämäni hallintaan ja asioita ja unelmia eteenpäin. En halua sitäkään. Kaikki ympäriltämme eroavat. En halua luovuttaa. Pelottaa nostaa kissa pöydälle mieheni kanssa koska tiedän mihin se keskustelu vain johtaa, kuten aiemminkin, minä olen se syntipukki. Onko teillä kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta ja miten olette ratkaisseet sen vai oletteko? Ei tämä elämä voi vaan mennä seilatessa ja vanhempana huomataan ettei olla saatu mitään aikaiseksi. Kaksi ihanaa ja fiksua lasta onneksi : ) Isän mieheni on kiltti mutta siinäkin selkärangaton.