Lue keskustelun säännöt.
Paljasta mielenterveydellinen oireilusi
29.03.2017 |
Oletko huomannut oireilevasi jollekin mielenterveyden häiriölle ominaisella tavalla, vaikka sinulla ei sitä olisi koskaan diagnosoitu tai vaikka oireilisit vain yhdenlaisella tai lievällä tavalla? Koetko välillä voimakasta ahdistuneisuutta tai onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Oksennatko välillä herkuteltuasi liikaa tai kuvitteletko joskus kuulevasi harhoja? Eli kerro ihan kaikenlaiset ja kaikentyyppiset ''pilkahdukset hulluuteen'' ;) Olisi hauska kerätä yhteen näitä ja huomata, että kummallisuus onkin ihan normaalia eikä yksi oire tee vielä kenestäkään sairasta.
Itse kuvittelen välillä edesmenneen läheiseni olevan läsnä ja juttelenkin hänelle, mikä tuntuu ihan vinksahtaneelta. Tiedän kuitenkin olevani täysin järjissäni. Välillä myös mietin, kuinka lähtisin tästä maailmasta, vaikken tahdokaan tehdä itselleni mitään.
Kommentit (43)
Pakkomielteinen ihastus entiseen työkaveriin. Kirjoittelen eroottisia novelleja, joissa meillä on suhde, vaikka oikeasti emme ole edes nähneet toisiamme puoleen vuoteen. Joskus kaipaan häntä niin että koskee, ja joskus ajattelen kävellä heikkoihin jäihin että tämä loppuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakkomielteinen ihastus entiseen työkaveriin. Kirjoittelen eroottisia novelleja, joissa meillä on suhde, vaikka oikeasti emme ole edes nähneet toisiamme puoleen vuoteen. Joskus kaipaan häntä niin että koskee, ja joskus ajattelen kävellä heikkoihin jäihin että tämä loppuisi.
Uuh kerro lisää. Minkäikäisiä olette
Häiriintynyttä syömistä, ei oikein vastaa anoreksiaa tai bulimiaa eikä myöskään kovin vakavaa, oireilen vain toisinaan.
Luultavasti yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, viitteitä paniikkihäiriöstä. Masennusta. Vahvoja viitteitä dysmorfisen ruumiinkuvan häiriöstä.
Onhan noita melko nippu. Diagnoosiahan ei ole muuta kuin roskakoridiagnoosi "sekamuotoinen ahdistus ja masennustila". Apuakin kyllä näihin saan, terapiaan menossa varmaan jossain vaiheessa. Näistä huolimatta kohta korkeakoulutettu ja ihan hyvä tulevaisuus näkyvissä työelämässä.
Pakkomielteinen ihastus ihmiseen, jota en ole koskaan edes tavannut. Kaipaan, rakastan ja itken päivittäin...
Hyvä aihe! Post traumatic stress disorderin jälkeen muutama vuosi sitten mä puhuin itsekseni (työkaverit luuli että muistelen vaan jotain hauskoja juttuja) ja mulla oli myös multippeliskleroosi (eli vaivuin vähä väliä omiin ajatuksiini), jonkin verran oli uupumusta/masennusta niin ettei saanut unta/mitään asioita aikaiseksi/jaksanut nousta sängystä. Mitään ei koskaan diagnosoitu, jaksoin sentään maksaa kaikki laskut, opiskelin ja kävin vaativissa oman alan töissä samanaikaisesti. Mulla ei ollut ystäviä eikä kumppania puhua asiasta. "Paranin" noin 2 vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta aloittajan kaipaus edesmennyttä läheistä kohtaan on ihan normaalia ja inhimillistä. Lohdullista ajatella ihmisiä joita rakastaa, vaikkeivat he olisi enää tässä maailmassa.
Muutenkin ihan normaaleja tuntemuksia, esim kaukoihastuksessakaan ei ole mitään epätavallista.
Moniin vaivoihin auttaisi ystävällisempi yhteiskunta, jossa arvostettaisiin omaa ja toisten psyykkistä hyvinvointia, kannustettaisiin enemmän, ja kerrottaisiin että välitetään toisistamme päivittäisessä elämässä.
Halaukset kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakkomielteinen ihastus entiseen työkaveriin. Kirjoittelen eroottisia novelleja, joissa meillä on suhde, vaikka oikeasti emme ole edes nähneet toisiamme puoleen vuoteen. Joskus kaipaan häntä niin että koskee, ja joskus ajattelen kävellä heikkoihin jäihin että tämä loppuisi.
Uuh kerro lisää. Minkäikäisiä olette
Miksi kysyt? Vai ajattelitko että olen joku teini-ikäinen? Kaikkea muuta: voisin ikäni puolesta olla vaikka isoäiti. Tunteideni kohde taas on paljon nuorempi. -2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistusta ja masennusta vaihtelevasti, en tiedä olenko bipolaarivaari? mutta ADD ainakin, tosin sitäkään ei valitettavasti ole diagnosoitu (lähinnä oma hyvin vahva epäilys). Oireita mm; vatsavaivat (ripulointi, turvotus), selkävaivoja, nenän tukkoisuus (liittyy tosin myös pölyallergiaan), keskittymisvaikeuksia, jatkuvia eksistenttilistisiä kysmyksiä, kuten mitä täällä teen ja mitä aion kontribuoida vai aionko mitään? , satunnaisia univaikeuksia, heikko verenkierto jne.
Vierailija kirjoitti:
Pakkomielteinen ihastus ihmiseen, jota en ole koskaan edes tavannut. Kaipaan, rakastan ja itken päivittäin...
Joku julkkis varmaan? Laulaja, näyttelijä, juontaja...? Minkä ikäinen itse olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu että mulla on joku itseni hahmottamisen häiriö, mm. luonteessa, taidoissa ja ulkonäössä. Koska tykkään aina veikata kaiken varmuuden vuoksi negatiiviseen suuntaan, pidän itseäni esim. todella rumana ja monella tavalla tyhmänä.
En esimerkiksi osaa sanoa, olenko pohjimmiltani enemmän rauhallinen ja lempeä vai rauhaton ja aggressiivinen. Toki jonkinlaisen ihmispelon ja ujouden takia näyttäydyn rauhallisena muille, mutta muistan lapsuudessani olleeni kotona määräilevä ja väkivaltainenkin. Koulussa olin päinvastainen. En osaa sanoa mikä on "oikeaa" luonnettani, kun eri tilanteissa näyttäydyn eri tavalla. En tiedä missä määrin mitäkin ilmenemismuotoani pitäisi ottaa huomioon yleisessä "itsensä analysoimisessa".
En myöskään tiedä vaikka että olenko itserakas vai nöyrä. Molempia löytyy (kuten varmaan jokaisesta ihmisestä), mutta niiden "määrän" vertaaminen on mulle tosi vaikeaa. Toisaalta inhoan itseäni (pidän kuvottavana) ja tiedän olevani muita arvottomampi, mutta joskus huomaan ajattelevani muista tuomitsevasti tai tekeväni tai jättämättä jotain tekemättä vain ylpeyttäni.
En myöskään aina tiedä käyttäydynkö normaalisti vai epänormaalisti. Esim. saatan tietämättäni puhua ihan oudosti (vaikka jotenkin liian kimeästi), mutta toisaalta saatan tuntea itseni kummajaiseksi ja ollakin ihan normaali muiden silmiin. En yhtään tiedä miten asia on. Jos näen ihmisten katsovan minua ilman syytä, johtuuko se siitä, että he näkevät jotain outoa ja hämmentävää ja ovat ihan että wtf is that, vai olenko heidän silmissään mitään sanomaton tavallisuus, johon he suuntaavat katseensa oikeastaan ajattelematta minusta juuri mitään?
Ehkä olen täysin normaali, ehkä en, mutta se varsinainen ongelma ei ole se millainen olen, vaan kyvyttömyyteni tietää millainen olen. En näe tavallaan itseeni liittyvien asioiden "painoarvoa", jos tajuatte?
Kärsin voimakkaasta ahdistuksesta ja jonkinasteisesta sosiaalisesta fobiasta. Näiden juttujen takia saan vähän huonosti hoidettua asioitani, esim. lääkäriajan tilaamista olen viivytellyt jo kuukausitolkulla, puhelimella virastoihin ja vastaaviin soittaminen on hankalaa., jopa sähköpostiviestien lähettäminen on todella ahdistavaa. Opintoni on viivästyneet erityisesti juuri sos. fobian takia. Voimavarani on vähäiset. Esim. muutama tunti opiskelua, vähän kotihommia ja salilla käynti on mulle jo hyvä päivä. Salilla käyn pääsääntöisesti hyvin varhain aamulla, koska en ahdistukseltani kykeke siellä treenaamaan kuin sellaisina aikoina, jolloin siellä on hyvin vähän muita ihmisiä. Kaikessa muussakin pyrin välttämään ihmispaljoutta ja muutenkin ihmisiä, jotka ovat liian tungettelevia mielestäni. Itseasiassa muita ihmisiä en elämässäni juuri jaksaisi kuin avopuolisoani, äitiäni ja jossain määrin veljeni 2 lasta (joista toisen ristiäisistä jättäydyin näiden ongelmieni vuoksi pois).
Sairasti nuorempana lähes 10v syömishäiriöitä. Enää en täytä sairauskriteereitä, mutta jäänteitä syömishäiriöistä on mm. lasken aina kalorit syömästäni ruuasta ja ahdistun, jos en niitä pysty laskemaan vaikka kyläpaikassa syömisen takia. Vihaan muutenkin yli kaiken muiden ihmisten edessä ja kylässä syömistä. Kun en voi itse kontrolloida mitä syön...Yritän myös kaiken aikaa hallita painoani/laihduttaa, kuitenkin herkkuja syön liiaksi. Tunnesyön usein kun ahdistaa ja nytkin kevään tullen ahdistus on ollut aivan päivittäistä...Oksentaminen käy usein herkuttelusessioiden jälkeen mielessä, mutta onneksi ajatus ei etene enää toteutusasteelle. Vartaloani inhoan toisinaan aika paljon, mutta en läheskään niin paljon kuin aktiivisina sh-vuosina. Silloin jopa jäin erinäisistä tilaisuuksista kotiin vain sen tähden, että häpeä ja vartaloahdistus olivat niin voimakkaita.
Elämänhallinta on siinä mielessä pielessä, että en ymmärrä, miten joskus tulen jaksamaan normaalia 8-16 työelämää, siihen päälle harrastukset, kodinhoito ja muut pakolliset hommat ja menot, kun nytkin kuormitun kamalasti objektiivisesti katsottuna hyvin leppoisasta elämästä enkä saa aina kaikkea vaadittua siltikään tehtyä. (Opiskelen tai ainakin yritän, mutta pidän tahdin hitaana kun en parempaankaan nyt pysty, enkä käy opintojen ohella töissä eikä muitakaan velvotteita ole. ) Lapsia en voi ikinä kuvitella hankkivani, vaikka niistä kovasti pidän, sillä en mitenkään tulisi jaksamaan sitä kaikkea työtä ja vastuuta, mitä lapset toisivat tullessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen täysin normaali, ehkä en, mutta se varsinainen ongelma ei ole se millainen olen, vaan kyvyttömyyteni tietää millainen olen. En näe tavallaan itseeni liittyvien asioiden "painoarvoa", jos tajuatte?
Vankilapsykiatri Hannu Lauerma käsittelee tätä piirrettä omissa kirjoissaan, joita saa kirjastosta lainattua. En muista oliko kirja Hyvän kääntöpuoli vai Huijaus. Pointtina on, että ihminen esittää sitä roolia mikä häneltä juuri siinä tilanteessa onnistuu parhaiten, kun ihmisellä on lapsuustraumoja. Tämä on siis refleksiksi muodostunut tapa, joka ikään kuin antaa sille parhaimmat keinot selvitä eri tilanteista.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistusta ja masennusta vaihtelevasti, en tiedä olenko bipolaarivaari? mutta ADD ainakin, tosin sitäkään ei valitettavasti ole diagnosoitu (lähinnä oma hyvin vahva epäilys). Oireita mm; vatsavaivat (ripulointi, turvotus), selkävaivoja, nenän tukkoisuus (liittyy tosin myös pölyallergiaan), keskittymisvaikeuksia, jatkuvia eksistenttilistisiä kysmyksiä, kuten mitä täällä teen ja mitä aion kontribuoida vai aionko mitään? , satunnaisia univaikeuksia, heikko verenkierto jne.
ADD ei ole mielenterveysongelmia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsia en voi ikinä kuvitella hankkivani, vaikka niistä kovasti pidän, sillä en mitenkään tulisi jaksamaan sitä kaikkea työtä ja vastuuta, mitä lapset toisivat tullessaan.
Hei, onko mahdollista, että elät rakkaudettomassa parisuhteessa? Ja se "imee" kaiken energian?
Näen unia tuntemattomien ihmisten tappamisesta ja ajaudun päivisin "herkuttelemaan" edellisen yön unilla, miettien miten todelta ne tuntuu. En varmasti ketään tapa oikeasti mutta nautin olevani öisin unissani murhaaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen täysin normaali, ehkä en, mutta se varsinainen ongelma ei ole se millainen olen, vaan kyvyttömyyteni tietää millainen olen. En näe tavallaan itseeni liittyvien asioiden "painoarvoa", jos tajuatte?
Vankilapsykiatri Hannu Lauerma käsittelee tätä piirrettä omissa kirjoissaan, joita saa kirjastosta lainattua. En muista oliko kirja Hyvän kääntöpuoli vai Huijaus. Pointtina on, että ihminen esittää sitä roolia mikä häneltä juuri siinä tilanteessa onnistuu parhaiten, kun ihmisellä on lapsuustraumoja. Tämä on siis refleksiksi muodostunut tapa, joka ikään kuin antaa sille parhaimmat keinot selvitä eri tilanteista.
Voitko selittää vähän tarkemmin? Ja eikö tämä voi liittyä epävakaaseen, kuulostaa samalta?
Ei tarvitse miettiä.
Minulla on syömishäiriö, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja epävakaa persoonallisuus. Kukaan ei näin hullua tarvitse tässä maailmassa. Itkettää taas.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että mulla on joku itseni hahmottamisen häiriö, mm. luonteessa, taidoissa ja ulkonäössä. Koska tykkään aina veikata kaiken varmuuden vuoksi negatiiviseen suuntaan, pidän itseäni esim. todella rumana ja monella tavalla tyhmänä.
En esimerkiksi osaa sanoa, olenko pohjimmiltani enemmän rauhallinen ja lempeä vai rauhaton ja aggressiivinen. Toki jonkinlaisen ihmispelon ja ujouden takia näyttäydyn rauhallisena muille, mutta muistan lapsuudessani olleeni kotona määräilevä ja väkivaltainenkin. Koulussa olin päinvastainen. En osaa sanoa mikä on "oikeaa" luonnettani, kun eri tilanteissa näyttäydyn eri tavalla. En tiedä missä määrin mitäkin ilmenemismuotoani pitäisi ottaa huomioon yleisessä "itsensä analysoimisessa".
En myöskään tiedä vaikka että olenko itserakas vai nöyrä. Molempia löytyy (kuten varmaan jokaisesta ihmisestä), mutta niiden "määrän" vertaaminen on mulle tosi vaikeaa. Toisaalta inhoan itseäni (pidän kuvottavana) ja tiedän olevani muita arvottomampi, mutta joskus huomaan ajattelevani muista tuomitsevasti tai tekeväni tai jättämättä jotain tekemättä vain ylpeyttäni.
En myöskään aina tiedä käyttäydynkö normaalisti vai epänormaalisti. Esim. saatan tietämättäni puhua ihan oudosti (vaikka jotenkin liian kimeästi), mutta toisaalta saatan tuntea itseni kummajaiseksi ja ollakin ihan normaali muiden silmiin. En yhtään tiedä miten asia on. Jos näen ihmisten katsovan minua ilman syytä, johtuuko se siitä, että he näkevät jotain outoa ja hämmentävää ja ovat ihan että wtf is that, vai olenko heidän silmissään mitään sanomaton tavallisuus, johon he suuntaavat katseensa oikeastaan ajattelematta minusta juuri mitään?
Ehkä olen täysin normaali, ehkä en, mutta se varsinainen ongelma ei ole se millainen olen, vaan kyvyttömyyteni tietää millainen olen. En näe tavallaan itseeni liittyvien asioiden "painoarvoa", jos tajuatte?
Apua, oletko minä :O
Minkälainen lapsuus sinulla oli? Itsellä aika traumaattinen, äidillä pahat mielenterveysongelmat, ta hävisikin sitten vanhempien eron yhteydessä kuin tuhka tuuleen.
En oikeasti tiedä millainen olen. Olen identiteetitön. En tiedä olenko outo vai normaali. Joskus tunnen olevani maailman kamalin, rumin ja oudoin, mutta kuitenkin saan itseni kiinni ajattelemasta että olen muita parempi tai "tiedän enemmän".
Ystävyyssuhteeni ovat erikoisia, tunnen, ettei kukaan ystäväni tunne minua vaan jonkun roolini. Mikä ei ole yllätys siihen nähden, etten itsekään tiedä kuka olen.
Ystäviä minulla ei ole montaa, joitakin kumminkin.
Olen yrittänyt hakeutua hoidon piiriin, mutta se ei ole ottanut tulta alleen. Ehkä kuitenkin olen "liian normaali" saadaksesi psykiatrista apua. Olen jotenkin onnistunut hoitamaan raha-asiani ja olen opiskellut jne. Sisäisesti olen kuitenkin onneton ja sekaisin.
Vierailija kirjoitti:
Näen unia tuntemattomien ihmisten tappamisesta ja ajaudun päivisin "herkuttelemaan" edellisen yön unilla, miettien miten todelta ne tuntuu. En varmasti ketään tapa oikeasti mutta nautin olevani öisin unissani murhaaja
Okei, tää oli jo paha.
Varmaan jonkinsorttista ahdistusta ja masentuneisuutta löytyy.
Elämänhallintataitoni ovat aivan kuralla vaikka olen jo reippaasti yli parikymppinen, enkä osaa toimia "aikuisten maailmassa" vaaditulla tavalla. Kammoan virallisia tilanteita niin paljon, että jätän välistä ystävieni häitä ja lasten nimiäisiä, eikä minulla ole harmainta aavistustakaan kuinka työhaastattelutilanteessa voisin antaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen kuvan. Tulevaisuudenhaaveeni on vain olla elossa katto pään päällä, mistä syystä en tykkää tavata enää sukulaisianikaan, kun ei minulla kysyttäessä ole koskaan ollut heille mitään sellaista kerrottavaa mitä he haluaisivat kuulla.