Lue keskustelun säännöt.
Olen kypsä tähän perheeseen
16.03.2017 |
Nyt kyllä saatan kuulostaa täysin teiniangstilta joka vain uhoo murrosiän myrskyissä, mutta olen tosissani, pahin murrosikämeno on jo takanapäin ainakin näin oletan.
Olen siis 17-vuotias, täytän 18 tänä vuonna. En jaksa olla kotona ja kuunnella vanhempiani ja 13 vuotiaan siskoni teiniongelmia ja sitä todellista uhmailua mitä minullakin oli tuossa iässä.
Vanhempani, erityisesti äiti, käy jatkuvasti hermoille. Saan kuulla aina arvostelua, pomottelua, jatkuvaa pakottamista joka asiaan ja minkään näköistä yksityisyyttä ei ole. En tiedä johtuuko tämä siitä että äiti on alkanut tajuamaan etten ole oikeasti enää pieni lapsi jota voi ja pitää holhota jatkuvasti. Itsestäänselvistä asioista huomautetaan ja selitetään siihen malliin kuin en tietäisi tai olisin jotenkin yksinkertainen tai tyhmä. Sitten samaan aikaan kun kysyn apua tai neuvoa niin yhtäkkiä sitä pitäisi olla niin aikuinen ettei tarvitse apua mihinkään. Kaikki pitää osata ja opetella itse (esim. ei tule kuulonkaan, että äiti olisi koskaan opastanut milloin pitää soittaa esim. hammaslääkäriin ja mihin numeroon. Kerran olen kysynyt ja tulos oli että lähinnä haukuttiin mun tietämättömyyttä. Itse ei koskaan ollut opettanut.) Itsestäänselvillä asioilla taas tarkoitan sitä, kun joka aamu äiti kysyy kuin ala-asteikäiseltä "onko sinulla kaulahuivi, hanskat ja pipo päässä?" "oletko pakannut koululaukun ja laittanut vaatteet valmiiksi?" "Mitä söit aamupalaksi?"
Ihan niinkuin kohta täysi-ikäinen ei ymmärtäisi talvella ja alkukeväästä käyttää esim. kaulahuivia tai pakata laukkuun koulukirjojaan seuraavalle päivälle. Toki ymmärrän että niitä uusavuttomia löytyy ja joillakin ikäryhmäni edustajilla on tarve liikkua pakkasella nilkat paljaana yms. mutta tätä ongelmaa ei ole minulla. En ole idiootti.
Äiti siis kohtelee minua ajoittain kuin lasta ja pitää minua ihan aasina joka ei ymmärrä mitään (yleensä niissä tilanteissa joissa ilmenee että olemme joistakin asioista eri mieltä ja tätä äitini on joka kerta vaikea sulattaa). Toisinaan taas kun tulee oikeasti tilanne jossa tarvitsisin neuvoa tai apua, niin sitten pitäisikin osata ja alkaa kauhea vertailu itteensä kuinka hän osasi tuossa ja tuossa iässä tehdä tuon ja tän ja sinä et osaa vaikka jo pitäisi.
En viihdy kotona ollenkaan, olen aina kärttyinen koska minua nollataan eikä pidetä älyllisesti ja fiksuudelta samalla tasolla. Perheessäni vallitsee hierarkia jonka menee iän mukaan. Minulta vaaditaan jatkuvasti kaikkea ja kerrotaan millainen pitäisi olla. Perheessäni on myös tapana ilmaista hyvinkin selkeästi mihin vanhempien mielestä en kykene (yleensä tämä ilmenee kun yritän kehitellä keskustelua siitä mitä haluaisin esim. tehdä aikuisena työkseni) ja jos taas selkeästi olen epäonnistunut jossakin, se on täysin oma vikani joka johtuu aina vaan tekemättömyydestä. (Lopetin lukiossa pitkän matikan vuoden jälkeen, koska en yksinkertaisesti sitä osannut vaikka kuinka yritin ja joka kerta väänsin läksyjä monta tuntia)
Onko tämä normaalia? Itselläni on sietokyky aika rajamitoissa jo. Olen kestänyt tätä jo monta vuotta ja olen haaveillut vain siitä kun muutan pois. Teen aina mitä tahansa päästäkseni pois kotoa: menen poikaystävälle yöksi tai kaverille, lomilla pyrimme järjestämään porukan kanssa menoja ja haluan aina mukaan jo pelkästään sen takia että pääsen kotoa pois, lomilla en ole koskaan kotona vaan ulkona ettei tarvitse sietää vanhempia. En muista koska on viimeksi ollut koti- ikävä. Aina kun palaan kotiin jostakin, muutun kärttyiseksi ja huonotuuliseksi. Kun pääsen pois, tuntuu vapaalta ja voin olla oma energinen ja hilpeä itseni.
Haluan avautua, koska yksinkertaisesti vituttaa tämä jatkuva alemmuudentunne ja arvoton olo.
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se on. Koita kestää tai muuta pois.
Muutto ei ole niin yksiselitteinen juttu. Ei ole rahaa ja kaupungissani on vuokra-asunnot sekä vähissä että kalliita.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Aina kun palaan kotiin jostakin, muutun kärttyiseksi ja huonotuuliseksi." Eli angstia vielä on, ja niin metsä vastaa kun sinne huudetaan.
Käy nyt vaan koulusi kunnialla ja parin vuoden kuluttua tulee se ihana "vapaus" vaikka todellisuudessa sun murheet vaan muuttuu.
Usko pois, yleensä äidit jatkaa hyysäämistä ja paapomista sen jälkeen kun on muuttanut pois kotoa. 15 vuiden päästä kaipaat näitä tämän hetken huolia, itse ainakin kaipaan. Aikuisena huolet ovat toisenlaisia ja huomattavasti pahempia.
Sanoisin, että tuo tunne kuuluu tuohon teini-ikään. Useimmat tuon saman on kokenut. Kannattaa yrittää kestää ja keksiä se mitä haluat isona tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Usko pois, yleensä äidit jatkaa hyysäämistä ja paapomista sen jälkeen kun on muuttanut pois kotoa. 15 vuiden päästä kaipaat näitä tämän hetken huolia, itse ainakin kaipaan. Aikuisena huolet ovat toisenlaisia ja huomattavasti pahempia.
Sanoisin, että tuo tunne kuuluu tuohon teini-ikään. Useimmat tuon saman on kokenut. Kannattaa yrittää kestää ja keksiä se mitä haluat isona tehdä.
Juu ja jotkut äidit jatkavat tuota käytöstä ikuisesti. Itse en kyllä kaipaa pätkääkään teiniaikojani. Olen jo lähes kolmikymppinen ja edelleen äiti kohtelee kuin vajaaälyistä lasta. Koita ap kestää, jos muutto ei ole mitenkään mahdollinen. Ei siinä muu auta. Jos yhtään tsemppaa, niin monet muutkin ovat kestäneet ja joutuneet kestämään paljon pahemmissakin oloissa. Vielä se vapaus koittaa. Toki vapauden mukana tulee sitten ne vastuutkin, kuten ainainen rahanpuute mutta kyllä se oman asunnon rauha on silti jotain uskomattoman ihanaa vielä näin aikuisenakin.
Älä kuuntele häntä. Kohtele häntä kuin uhmaikäistä. Ole rauhallinen ja selitä kerran miksi. Lue psykologiaa ja analysoi äitisi. Itse tein näin. Äitini äiti oli alistuva ja isä dominoiva, äitini ei nähnyt sitä jämäkän mallia, joten on sen takia kuin lapsi, välillä agressiivinen nalkuttaja, välillä passiivisagressiivinen uhrautuja.
Onneksi isäni on normaali.
Äitini ei kestä koulumenestystäni ja hokee aina ettei minulla ole lukupäätä. Hänen geeneillä yksin ei varmasti olisikaan.
Äiti on pienestä asti ollut minulle piikittelevä ja pikkusiskolleni ystävällinen.
Olen myös pohtinut koenko sen vain niin, mutta saanut vanhimmalta siskoltanikin kuulla, että näin se oli. Hän jopa oli sanonut asiasta äidillemme, joka ei tietenkään myönyänyt mitään.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä sen tietää pärjäätkö sä niin äiti ei haluaisi sinusta enää yhtään huolia kun täytät 18-vuotta. Nuorten tempaukset vain vaikuttavat äideistä monesti niin älyttömiltä, että vanhemmat toivoisivat, etteivät nuoret tempailisi, vaan olisivat paljon järkevämpiä, kuin he (me) itse aikoinaan.
Olen 34-vuotias ja edelleen äiti kysyy "laita sit tarpeeksi päälle" jne. Siitä ei kai vaan pääse mihinkään.... Ahistaa, joo, mutta ei auta sanoa "hei, osaan kyllä pukea, olen jo kolmekymppinen!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista, tottakai omillaan asuessa olisi omat ongelmansa (laskut, ruoka yms.), mutta olisi edes se oma rauha. Lähinnä se että minua ei kohdella tasavertaisena ihmisenä. Se eniten harmittaa. Pidetään aivan idioottina ja lapsena. Jatkuva alistaminen ja haukkuminen ei vain käy minun ajatusmaailmaan. En haluaisi olla vanhemmille inhottava, mutta olisitko itse kiltti ja hyväntuulinen vaikka saisit jatkuvasti paskaa niskaasi? Et luultavasti. Ja en ole minäkään. "Angstini" johtuu täysin siitä, että minua kohdellaan väärin. Tuskin itsellänikään on täysin valkoiset jauhot pussissa, mutta ei tuollaista kestä päivästä toiseen. Toki meillä ei ole alkoholiongelmia ja eikä fyysistä väkivaltaa ole ollut aikoihin joten nämä ongelmat saavat omani tuntumaan pieniltä.
Ap
Semmoista se on. Koita kestää tai muuta pois.