Hyväksytäänkö yh-äitiä kristittyjen parissa?

Ja siis olen siis toki luonnollisesti vieläpä eronnutkin, tosin avioliitto ei ollut koskaan kirkollinen, vaan ainoastaan maistraattiavioliitto. :/ Elämä ei mennyt ihan siten kuin olisi ollut tarkoitus...

Olen eronnut ja kirkon virassa, ajat muuttuu niin myös tässä asiassa. Tervetuloa..mutta Luther-säätiö ei ole ehkä oikea valinta.

Mihin tarvitset lahkoa tai uskontoa? Jos sinulla on jo oma usko, eikö se riitä ihan hyvin. Voithan käydä esimerkiksi luterilaisessa kirkossa ja sitä kautta harjoittaa myös aktiivisempaa uskontoa.

Oma äitini hakeutui jehovan todistajaksi kun erosi väkivaltaisesta isästäni. Lopputuloksena hän sai kyllä ystäviä, mutta minusta ainakin lapsena tuntui, että olimme aina kakkosluokan kansalaisia seurakunnassa, koska äitini oli yh. Hän siis vietti aikaa lähinnä muiden samankaltaisten kanssa eikä päässyt osaksi seurakunnan ydinporukan piirejä. Ja vaikka nuokin "ystävät" antoivat hänelle tukiverkon joksikin aikaa, hekin hylkäsivät ja alkoivat halveksien karttaa äitiäni, kun tämä erotettiin väliaikaisesti ollessani kymmenen. Itselleni on jäänyt uskonnosta traumoja ja tämän vuoksi välini äitiini ovat nyt aikuisena vaikeat, vaikka olemmekin tekemisissä, sillä en koskaan edennyt kasteelle asti.

En kuitenkaan pysty ymmärtämään miksi joku hakeutuu tuollaisen uskonlahkon pariin. Vaikka sieltä saa aluksi hyväksyntää ja rakkautta, tuo välittäminen muuttuu aika pian kontrolloinniksi ja hylkäämisellä uhkailuksi. Siinä mielessä tuollainen uskonlahko on vähän niinkuin narsistinen parisuhde. Hetken kivaa, lopulta vaatii sinulta täydellistä alistumista ja omien arvojen hylkäämistä. Tuollaiset lahkot tulevat ystävyyssuhteiden ja perhesuhteiden väliin, koska mitään todellista ehdotonta rakkautta siellä ei ole. Rakkaus perustuu pelkästään subjektin mukautuvaisuuteen. Kun olet tarpeeksi syvällä suossa, huomaat myös että et saa hakea ammattiapua. Mm. terapia on kiellettyä - olet ainoastaan uskonnon armoilla, eikä vanhimmisto ym. välttämättä todellakaan ajattele sinun etuasi. Konkreettisia esimerkkejä tiedän paljonkin, esimerkiksi ihmiset menneet naimisiin, eivätkä ole saaneet jättää väkivaltaiseksi osoittautunutta kumppaniaan koska muutoin heidät erotetaan tai merkitään.

  Ei ole mielestäni yllättävää, että monet tuollaisiin lahkoihin aikuisiällä ajautuvat ovat nimenomaan ihmisiä, jotka ovat aiemmminkin olleet esim. narsistisissa, traumaattisissa parisuhteissa. Tai ovat kokeneet koulukiusaamista tai muuta syrjimistä. Heidän sisäinen maailmansa on niin sirpaleina että he hakeutuvat noihin etsien sitä hyväksyntää ja onnistumisen tunnetta mitä eivät aiemmin ole saaneet. Ja ehkäpä onnistuvat itsensäkin huijaamaan, että kaikki on hyvin, mutta läheiset kyllä huomaavat ettei ole. Ja lapset saavat kärsiä mikäli joutuvat kasvamaan tuollaisessa yhteisössä eivätkä sen arvoja pystykään omaksumaan. .

Huolesi siitä , että olet jotenkin erityisen langennut ja siksi sinua vierastettaisiin on täysin turha: jokaisella on kaapissaan ja sydämessään jotain mikä ei kestä päivänvaloa; ainut synnitön ihminen on ollut Jeesus Kristus.

Kun ottaa vastaan Jumalan armon ja uskoo Jeesukseen on kuin vasta ajokortin saanut; on lupa ajaa yleisillä teillä- siis tarvittavat perusvalmiudet päivittäiseen elämiseen hankittu.

Kristillinen usko tarkoittaa siis uskoa siihen, että Jeesus on Jumalan ainosyntyinen poika: Sillä niin paljon Jumala on meitä rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, että perimme iankaikkisen elämän.

Jumalan luota lähdettiin ja Jeesuksen välityksellä meidät jokainen luotiin ja Isä Jumalan luo ollaan takaisin menossa.

Uskotko että Jeesus on Jumalan ainosyntyinen poika ja jokainen tarvitsee armoa ja Jumalaa vastaan ollaan jokainen- siis jokainen ihminen- tehty syntiä ( ajatuksin, sanoin, teoin ja tekemättä miten oikein olisi ).

Epäusko vaihtuu Jeesukseen Kristukseen uskolla rauhan tekoon Jumalan kanssa . Suun tunnustuksesta pelastetaan ja ikään kuin siirrytään vihollisen joukoista Jumalan joukkoon.

Itse en ole hetkeäkään katunut valintaani uskoa henkilökohtaisesti että tahdon uskoa että Jeesus sovitti syntini ja olen nyt vapaa turhista syyllisyydestä ja jopa itsesyytöksistä, tuomion haluistakin: anteeksi sain, joten helpompi on antaa anteeksi itselle ja jopa heille, jotka minua vastaan rikkoivat.

Uskon että kun Jumala on ylin auktoriteetti, ei tarvitse pelätä toista luotua. Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa. Sillä pelkohan sisältää jo rangaistuksen.

Johanneksen evankeliumi on mielestäni hyvä aloittaa Raamatusta ja pyydä Jumalaa Jeesuksen nimessä avaamaan ymmärrys, mitä Hän tahtoo sinulle antaa tässä ja nyt.

Rukoillaan yhdessä että Hän myös antaa sinulle sen yhteisön, missä saat olla sellainen kuin olet: täydellisen epätäydellinen epätäydellinen joukossa.

Rukoilen puolestasi että löydät täydellisen rauhan tässä muutoin niin rauhattomassa maailmassa: sinusta tulee Jumalan lapsi aamen.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli ero väkivaltaisesta miehestäni ja olen alkanut miettiä uskonasioita uudelleen. Haluaisin päästä mukaan rakastavaan yhteisöön ja haluaisin oikeasti tulla uskoon (olen aika lähellä, uskoisin). Mutta pidetäänkö mua jotenkin langenneena sieluna sellaisissa piireissä? Pitäisikö mun vain tutkiskella Raamattua itsekseni ja yksikseni sekä keskustella esim. netissä aiheesta? Mikä suuntaus/lahko olisi avarakatseisin minun kaltaisiani kohtaan?

Kyllä sinua langenneena sieluna pidetään uskovaisten piirissä, koska olet sellainen. Minäkin olen (olen uskovainen) ja kaikki muutkin uskovaiset ovat.

Ihminen lankesi syntiin eikä ansaitse päästä Jumalan yhteyteen ja taivaaseen. Jumala rakasti meitä langenneita ihmisiä niin paljon, että antoi poikansa Jeesuksen meille pelastukseksi. Jeesus syntyi ihmiseksi ja ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman!

Se joka tekee totuuden, eli tunnustaa syntinsä Jumalalle Jeesukseen vedoten, saa Jumalalta kaiken anteeksi ja tulee Jumalan lapseksi.

Olen itse tehnyt abortin ja saanut sen anteeksi. Se mitä muut ajattelevat, jopa muut kristityt, ei ole tärkeintä, vaan se mitä Jumala ajattelee minusta (ja sinusta). Avioeron saa anteeksi kuten muutkin synnit.

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli ero väkivaltaisesta miehestäni ja olen alkanut miettiä uskonasioita uudelleen. Haluaisin päästä mukaan rakastavaan yhteisöön ja haluaisin oikeasti tulla uskoon (olen aika lähellä, uskoisin). Mutta pidetäänkö mua jotenkin langenneena sieluna sellaisissa piireissä? Pitäisikö mun vain tutkiskella Raamattua itsekseni ja yksikseni sekä keskustella esim. netissä aiheesta? Mikä suuntaus/lahko olisi avarakatseisin minun kaltaisiani kohtaan?

Kyllä sinua langenneena sieluna pidetään uskovaisten piirissä, koska olet sellainen. Minäkin olen (olen uskovainen) ja kaikki muutkin uskovaiset ovat.

Ihminen lankesi syntiin eikä ansaitse päästä Jumalan yhteyteen ja taivaaseen. Jumala rakasti meitä langenneita ihmisiä niin paljon, että antoi poikansa Jeesuksen meille pelastukseksi. Jeesus syntyi ihmiseksi ja ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman!

Se joka tekee totuuden, eli tunnustaa syntinsä Jumalalle Jeesukseen vedoten, saa Jumalalta kaiken anteeksi ja tulee Jumalan lapseksi.

Olen itse tehnyt abortin ja saanut sen anteeksi. Se mitä muut ajattelevat, jopa muut kristityt, ei ole tärkeintä, vaan se mitä Jumala ajattelee minusta (ja sinusta). Avioeron saa anteeksi kuten muutkin synnit.

Miten Jumala antoi sinulle anteeksi? 

Vierailija kirjoitti:

Mihin tarvitset lahkoa tai uskontoa? Jos sinulla on jo oma usko, eikö se riitä ihan hyvin. Voithan käydä esimerkiksi luterilaisessa kirkossa ja sitä kautta harjoittaa myös aktiivisempaa uskontoa.

Oma äitini hakeutui jehovan todistajaksi kun erosi väkivaltaisesta isästäni. Lopputuloksena hän sai kyllä ystäviä, mutta minusta ainakin lapsena tuntui, että olimme aina kakkosluokan kansalaisia seurakunnassa, koska äitini oli yh. Hän siis vietti aikaa lähinnä muiden samankaltaisten kanssa eikä päässyt osaksi seurakunnan ydinporukan piirejä. Ja vaikka nuokin "ystävät" antoivat hänelle tukiverkon joksikin aikaa, hekin hylkäsivät ja alkoivat halveksien karttaa äitiäni, kun tämä erotettiin väliaikaisesti ollessani kymmenen. Itselleni on jäänyt uskonnosta traumoja ja tämän vuoksi välini äitiini ovat nyt aikuisena vaikeat, vaikka olemmekin tekemisissä, sillä en koskaan edennyt kasteelle asti.

En kuitenkaan pysty ymmärtämään miksi joku hakeutuu tuollaisen uskonlahkon pariin. Vaikka sieltä saa aluksi hyväksyntää ja rakkautta, tuo välittäminen muuttuu aika pian kontrolloinniksi ja hylkäämisellä uhkailuksi. Siinä mielessä tuollainen uskonlahko on vähän niinkuin narsistinen parisuhde. Hetken kivaa, lopulta vaatii sinulta täydellistä alistumista ja omien arvojen hylkäämistä. Tuollaiset lahkot tulevat ystävyyssuhteiden ja perhesuhteiden väliin, koska mitään todellista ehdotonta rakkautta siellä ei ole. Rakkaus perustuu pelkästään subjektin mukautuvaisuuteen. Kun olet tarpeeksi syvällä suossa, huomaat myös että et saa hakea ammattiapua. Mm. terapia on kiellettyä - olet ainoastaan uskonnon armoilla, eikä vanhimmisto ym. välttämättä todellakaan ajattele sinun etuasi. Konkreettisia esimerkkejä tiedän paljonkin, esimerkiksi ihmiset menneet naimisiin, eivätkä ole saaneet jättää väkivaltaiseksi osoittautunutta kumppaniaan koska muutoin heidät erotetaan tai merkitään.

  Ei ole mielestäni yllättävää, että monet tuollaisiin lahkoihin aikuisiällä ajautuvat ovat nimenomaan ihmisiä, jotka ovat aiemmminkin olleet esim. narsistisissa, traumaattisissa parisuhteissa. Tai ovat kokeneet koulukiusaamista tai muuta syrjimistä. Heidän sisäinen maailmansa on niin sirpaleina että he hakeutuvat noihin etsien sitä hyväksyntää ja onnistumisen tunnetta mitä eivät aiemmin ole saaneet. Ja ehkäpä onnistuvat itsensäkin huijaamaan, että kaikki on hyvin, mutta läheiset kyllä huomaavat ettei ole. Ja lapset saavat kärsiä mikäli joutuvat kasvamaan tuollaisessa yhteisössä eivätkä sen arvoja pystykään omaksumaan. .

Kiitos tästä vastauksesta. Se toi kyyneleet silmiini. Kaipaisin juuri rakkautta ja hyväksyntää, sillä avioliittoni oli todella väkivaltainen ja mieheni nöyryytti ja alisti mua tosi julmasti. Haluaisin hyvää elämääni, mutta olisi pelottavaa langeta samanlaiseen uudelleen. Itsekin mietin, että mua ei välttämättä hyväksyttäisi ihan aidosti siinä yhteisössä, sillä olen rikkinäinen ja epäonnistunut onnettoman, purkautuneen liittoni vuoksi. T. Ketjun aloittaja

Nainen oululainen kirjoitti:

Huolesi siitä , että olet jotenkin erityisen langennut ja siksi sinua vierastettaisiin on täysin turha: jokaisella on kaapissaan ja sydämessään jotain mikä ei kestä päivänvaloa; ainut synnitön ihminen on ollut Jeesus Kristus.

Kun ottaa vastaan Jumalan armon ja uskoo Jeesukseen on kuin vasta ajokortin saanut; on lupa ajaa yleisillä teillä- siis tarvittavat perusvalmiudet päivittäiseen elämiseen hankittu.

Kristillinen usko tarkoittaa siis uskoa siihen, että Jeesus on Jumalan ainosyntyinen poika: Sillä niin paljon Jumala on meitä rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, että perimme iankaikkisen elämän.

Jumalan luota lähdettiin ja Jeesuksen välityksellä meidät jokainen luotiin ja Isä Jumalan luo ollaan takaisin menossa.

Uskotko että Jeesus on Jumalan ainosyntyinen poika ja jokainen tarvitsee armoa ja Jumalaa vastaan ollaan jokainen- siis jokainen ihminen- tehty syntiä ( ajatuksin, sanoin, teoin ja tekemättä miten oikein olisi ).

Epäusko vaihtuu Jeesukseen Kristukseen uskolla rauhan tekoon Jumalan kanssa . Suun tunnustuksesta pelastetaan ja ikään kuin siirrytään vihollisen joukoista Jumalan joukkoon.

Itse en ole hetkeäkään katunut valintaani uskoa henkilökohtaisesti että tahdon uskoa että Jeesus sovitti syntini ja olen nyt vapaa turhista syyllisyydestä ja jopa itsesyytöksistä, tuomion haluistakin: anteeksi sain, joten helpompi on antaa anteeksi itselle ja jopa heille, jotka minua vastaan rikkoivat.

Uskon että kun Jumala on ylin auktoriteetti, ei tarvitse pelätä toista luotua. Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa. Sillä pelkohan sisältää jo rangaistuksen.

Johanneksen evankeliumi on mielestäni hyvä aloittaa Raamatusta ja pyydä Jumalaa Jeesuksen nimessä avaamaan ymmärrys, mitä Hän tahtoo sinulle antaa tässä ja nyt.

Rukoillaan yhdessä että Hän myös antaa sinulle sen yhteisön, missä saat olla sellainen kuin olet: täydellisen epätäydellinen epätäydellinen joukossa.

Rukoilen puolestasi että löydät täydellisen rauhan tässä muutoin niin rauhattomassa maailmassa: sinusta tulee Jumalan lapsi aamen.

Kiitos.

Kelpaat itsenäsi kirkkoon ja seurakuntaan, se on avoin kaikille. On hyvä muistaa se oppi, ettei "Jeesusta syntisempää olekaan"! Hän otti meidän kaikkien synnit kantaakseen ja sovitti meidän puolesta. Luterilainen usko on armollinen ja perustuu lähimmäisenrakkauteen, meidät yhdistää sama usko ja halu toimia toisiamme kohtaan armollisesti lähimmäisenrakkaudesta. :)

Olen itse eronnut tuleva diakoni ja kelpaan kirkon työntekijäksi tämmöisenään.

Juuri nyt on hyvä hetki irrottautua uskonnon harhasta, eikä hakeutua mielikuvitusolentoa palvovien ahdasmielisten pariin.

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli ero väkivaltaisesta miehestäni ja olen alkanut miettiä uskonasioita uudelleen. Haluaisin päästä mukaan rakastavaan yhteisöön ja haluaisin oikeasti tulla uskoon (olen aika lähellä, uskoisin). Mutta pidetäänkö mua jotenkin langenneena sieluna sellaisissa piireissä? Pitäisikö mun vain tutkiskella Raamattua itsekseni ja yksikseni sekä keskustella esim. netissä aiheesta? Mikä suuntaus/lahko olisi avarakatseisin minun kaltaisiani kohtaan?

Kyllä sinua langenneena sieluna pidetään uskovaisten piirissä, koska olet sellainen. Minäkin olen (olen uskovainen) ja kaikki muutkin uskovaiset ovat.

Ihminen lankesi syntiin eikä ansaitse päästä Jumalan yhteyteen ja taivaaseen. Jumala rakasti meitä langenneita ihmisiä niin paljon, että antoi poikansa Jeesuksen meille pelastukseksi. Jeesus syntyi ihmiseksi ja ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman!

Se joka tekee totuuden, eli tunnustaa syntinsä Jumalalle Jeesukseen vedoten, saa Jumalalta kaiken anteeksi ja tulee Jumalan lapseksi.

Olen itse tehnyt abortin ja saanut sen anteeksi. Se mitä muut ajattelevat, jopa muut kristityt, ei ole tärkeintä, vaan se mitä Jumala ajattelee minusta (ja sinusta). Avioeron saa anteeksi kuten muutkin synnit.

Miten Jumala antoi sinulle anteeksi? 

Tulin uskoon vasta joitain vuosia sitten, kolmekymppisenä. Taistelin nimittäin vuosia sitä ajatusta vastaan, että olisin syntinen. En ollut valmis tulemaan totuuteen, en abortin enkä muidenkaan syntien osalta.

Eräänä päivänä vain tunnustin Jumalalle syntini ja pyysin niitä anteeksi. Se hetki oli ihmeellinen, kirkkauden hetki. Jumala vastasi, että Hän on antanut syntini anteeksi. Tunsin Jumalan rakkauden "putoavan" sydämeeni. Siitä lähtien kaikki on ollut toisin. Kaikki on ollut hyvin vastoinkäymisistäkin huolimatta.

Kaikilla uskoon tuleminen ei ole yhtä selvärajainen ja dramaattinen kuin esim. minulla. Jokaisen tarina on erilainen, koska olemme yksilöitä omine henkilöhistorioinemme, temperamentteinemme ja kokemuksinemme.

Lapsena ja teini-ikäisenä luin aina iltarukouksen, ja vielä parikymppisenäkin, kun ns. maailma oli jo vienyt ja elin synnissä, olin jonkin sortin yleisteisti tai ainakin teismiin kallistuva agnostikko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin tarvitset lahkoa tai uskontoa? Jos sinulla on jo oma usko, eikö se riitä ihan hyvin. Voithan käydä esimerkiksi luterilaisessa kirkossa ja sitä kautta harjoittaa myös aktiivisempaa uskontoa.
Oma äitini hakeutui jehovan todistajaksi kun erosi väkivaltaisesta isästäni. Lopputuloksena hän sai kyllä ystäviä, mutta minusta ainakin lapsena tuntui, että olimme aina kakkosluokan kansalaisia seurakunnassa, koska äitini oli yh. Hän siis vietti aikaa lähinnä muiden samankaltaisten kanssa eikä päässyt osaksi seurakunnan ydinporukan piirejä. Ja vaikka nuokin "ystävät" antoivat hänelle tukiverkon joksikin aikaa, hekin hylkäsivät ja alkoivat halveksien karttaa äitiäni, kun tämä erotettiin väliaikaisesti ollessani kymmenen. Itselleni on jäänyt uskonnosta traumoja ja tämän vuoksi välini äitiini ovat nyt aikuisena vaikeat, vaikka olemmekin tekemisissä, sillä en koskaan edennyt kasteelle asti.
En kuitenkaan pysty ymmärtämään miksi joku hakeutuu tuollaisen uskonlahkon pariin. Vaikka sieltä saa aluksi hyväksyntää ja rakkautta, tuo välittäminen muuttuu aika pian kontrolloinniksi ja hylkäämisellä uhkailuksi. Siinä mielessä tuollainen uskonlahko on vähän niinkuin narsistinen parisuhde. Hetken kivaa, lopulta vaatii sinulta täydellistä alistumista ja omien arvojen hylkäämistä. Tuollaiset lahkot tulevat ystävyyssuhteiden ja perhesuhteiden väliin, koska mitään todellista ehdotonta rakkautta siellä ei ole. Rakkaus perustuu pelkästään subjektin mukautuvaisuuteen. Kun olet tarpeeksi syvällä suossa, huomaat myös että et saa hakea ammattiapua. Mm. terapia on kiellettyä - olet ainoastaan uskonnon armoilla, eikä vanhimmisto ym. välttämättä todellakaan ajattele sinun etuasi. Konkreettisia esimerkkejä tiedän paljonkin, esimerkiksi ihmiset menneet naimisiin, eivätkä ole saaneet jättää väkivaltaiseksi osoittautunutta kumppaniaan koska muutoin heidät erotetaan tai merkitään.
  Ei ole mielestäni yllättävää, että monet tuollaisiin lahkoihin aikuisiällä ajautuvat ovat nimenomaan ihmisiä, jotka ovat aiemmminkin olleet esim. narsistisissa, traumaattisissa parisuhteissa. Tai ovat kokeneet koulukiusaamista tai muuta syrjimistä. Heidän sisäinen maailmansa on niin sirpaleina että he hakeutuvat noihin etsien sitä hyväksyntää ja onnistumisen tunnetta mitä eivät aiemmin ole saaneet. Ja ehkäpä onnistuvat itsensäkin huijaamaan, että kaikki on hyvin, mutta läheiset kyllä huomaavat ettei ole. Ja lapset saavat kärsiä mikäli joutuvat kasvamaan tuollaisessa yhteisössä eivätkä sen arvoja pystykään omaksumaan. .

Kiitos tästä vastauksesta. Se toi kyyneleet silmiini. Kaipaisin juuri rakkautta ja hyväksyntää, sillä avioliittoni oli todella väkivaltainen ja mieheni nöyryytti ja alisti mua tosi julmasti. Haluaisin hyvää elämääni, mutta olisi pelottavaa langeta samanlaiseen uudelleen. Itsekin mietin, että mua ei välttämättä hyväksyttäisi ihan aidosti siinä yhteisössä, sillä olen rikkinäinen ja epäonnistunut onnettoman, purkautuneen liittoni vuoksi. T. Ketjun aloittaja

Hei, mukavaa jos tästä oli apua. Olisiko sinun mahdollista sekä harjoittaa omaa uskoasi yksityisesti tai kirkon parissa, mutta hakea ammattiapua suhteesi tuomiin traumoihin ja pahaan oloon? Se on pitkällä tähtäimellä parempi taktiikka kuin väliaikaisen lahkolaastarin liisteröiminen haavan päälle. Terapiaan voi hakeutua lääkärin lähetteellä, esimerkiksi jotkut terapiakeskuksetkin tarjoavat lähetteitä psykiatrin konsultoinnin jälkeen. Kela korvaa tuon lähetteen kanssa terapiasta ison osan eikä itselle jää maksettavaa kuin alle satanen kuussa. Myös hengellisiin asioihin erikoistuneita terapeutteja löytyy, jolloin voisit keskustella myös uskonasioista terapeuttisi kanssa mikäli niin haluat. Jotkut terapeutit ovat erikoistuneet uskonnoista irtautumiseen, kun taas osa tarjoaa "normaalin" terapian ohella myös esim. yhteistä rukoilua ja osaavat auttaa sinua hyödyntämään omaa uskoasi eheytymisen välineenä.

Löydät varmasti uusia, sinua tukevia ystäviä kun saat enemmän rohkeutta ja itsevarmuutta uskoa itseesi ja nähdä oman arvosi. Ja nämä ystävät ovat varmasti kanssasi muustakin syystä kuin vain jaetun uskonnon vuoksi.

T. se, kenelle vastasit

Joka tapauksessa, mikäli haet lahkosta nimenomaan

Lähetin viestin vahingossa etukäteen, oli tarkoitus kirjoittaa siis vielä:

PS. jos haet lahkosta nimenomaan ystäviä ja tukiverkkoa, riski on suuri että kyseessä ei ole aito, sinut täydellisesti hyväksyvä ystävyys. Kannattaa tiedostaa mielessään että lahkouskonnon mukanaan tuoma tukipiiri ja tarve oman uskon ilmaisuun ovat kaksi ihan eri asiaa. Jos sinua motivoi uskosi, kannattaa hakea siihen tukea sallivammista ja terveimmistä piireistä, kuten esim. luterilaisesta kirkosta. Jos taas sinua motivoi tukipiirin saaminen, kannattaa etsiä se muualta.

En ole koskaan kokenut ettei minua hyväksyttäisi vaikka olen ottanut avioeron miehestäni. Seurakunnassa jossa käyn (helluntai srk) on useita muitakin naisia jotka ovat joko itse joutuneet hakemaan eroa tai toiset tulleen miehensä jättämiksi. Olen saanut ystäviä ja tukea :) Eikä vanhempienkaan ihmisten asenteet näitä juttuja kohtaan enää ole sellaisia kuin ennen.

Riippuu ihan yhteisöstä. Joissakin hyväksytään eron jälkeen uskoon tullut, vaikka ei sellaista, joka eroaa ollessaan uskossa. Eli jos uskossa oleva eroaa, katsotaan, että hän on tehnyt tieten tahtoen syntiä, mutta joka erosi kun ei vielä ollut uskossa, teki sen "tietämättään epäuskossa", ja sai synnin alteeksi tullessaan uskoon. Tosin tällaisissa yhteisöissä katsotaan pahalla kaikkien eronneiden uusia suhteita.

Ev.lut kirkko on noin yleisesti ottaen aika suvaitseva. Sielläkin tosin on sisäpiirejä, joilla on tiukempia näkemyksiä.

Hyväksytään. Jopa niissä tiukemmissa piireissä hyväksytään sellainen joka heidän mielestään on tosiaan tehnyt ison synnin, mutta nyt katuu sitä ja aloittaa uudestisyntyneenä puhtaalta pöydältä. Ja on esim. helluntailaisissa niitäkin jotka eroaa seurakuntaan kuuluessaan ja jo uskovaisina, vaikka sitä pidetäänkin syntinä, ja heidät hyväksytään silti ihan normaalisti. 

Luterilaiset on kaikkein avaramielisimpiä näissä asioissa yleensä. 

Oma kokemukseni on, että yh:t hyväksytään kristittyjen parissa nykyään aika samoin kuin muuallakin. Lähes kaikki ymmärtävät, että se yksinhuoltajuus ei välttämättä ole sen äidin oma syy, vaan voi olla tulosta esimerkiksi tuosta väkivallasta, alkoholismista tms. Tietenkin etenkin pikkupaikkakunnilla yh:t leimataan riippumatta leimaajan kristillisyydestä. Samoin leimataan kaikki muutkin altavirrasta poikkeavat. 

Leimaantuminen ei mielestäni ole se suurin ongelma, vaan se, että on yksinhuoltaja. Vaikka ei leimaantuisikaan, esimerkiksi perheellisten kanssa kyläily on ongelma riippumatta siitä, ollaanko uskonnollisissa yhteisöissä vai muualla. Pariskunnat tulevat hyvin harvoin kyläilemään yksinhuoltajille tai kutsuvat heitä kylään, koska sille toiselle puolisolle ei ole juttukaveria. Siksi yksinhuoltajat joutuvat pyörimään paljon omissa piireissään. On tietenkin olemassa pariskuntia, joille toisen sukupuolen puuttuminen perheestä ei ole ongelma, mutta valitettavan paljon tunnutaan edelleen nojaavan vanhoihin perinteisiin systeemeihin, vaikka muka ollaankin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisia ja kaikkea muuta. Nämä puheet vain eivät tunnu realisoituvan käytöksessä juurikaan. Itse tunnen pari yksinhuoltajaa aika hyvin ja he kumpikin ovat valittaneet juuri tätä. Meillä he kyläilevät, mutta eivät juuri muualla. Toinen on kokeillut erilaisia kristillisiä yhteisöjäkin, mutta tunsi olevansa kuulemma niissäkin ulkopuolinen lukuunottamatta perhekerhoja, joissa vieraili lähinnä äitejä lapsineen. 

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut ja kirkon virassa, ajat muuttuu niin myös tässä asiassa. Tervetuloa..mutta Luther-säätiö ei ole ehkä oikea valinta.

Kiitos tästä vastauksesta. Joo, tiedän, että sentyyppiseen yhteisöön itselläni ei olisi mitään asiaa muutenkaan, sillä en vain täyttäisi kriteerejä varmaan millään mittarilla. En toki halua itseäni "kivitettäväksi"; en ole niin masokisti sentään. He voivat olla kaltaistensa seurassa ja se on hyvä juttu. Kunnioitan heitä suuresti, mutta en voisi koskaan kuulua sellaiseen yhteisöön omana itsenäni. Ei minua koskaan hyväksyttäisi.

Mutta haluaisin olla rakastavassa ja suvaitsevassa yhteisössä mukana, sillä koen, että kuitenkin se seurakuntayhteyskin olisi tärkeä. Täytyy hieman tutkiskella asiaa. Juuri se avoimuus ja suvaitsevaisuus olisi mulle tärkeä juttu ja kuitenkin sellainen, että kunnioitettaisiin Raamatun sanaa mahdollisimman tarkkaan. Haluan muuttua ja tavallaan "syntyä uudelleen". Jättää vanhan, onnettoman elämäni taakseni. Olen elänyt tosi kilttiä ja nuhteetonta elämää länsimaalaisittain ajatellen, mutta tehnyt vääriä, syntisiä asioita paljonkin, jos nyt tarkkaan mietitään. T. Ketjun aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni on, että yh:t hyväksytään kristittyjen parissa nykyään aika samoin kuin muuallakin. Lähes kaikki ymmärtävät, että se yksinhuoltajuus ei välttämättä ole sen äidin oma syy, vaan voi olla tulosta esimerkiksi tuosta väkivallasta, alkoholismista tms. Tietenkin etenkin pikkupaikkakunnilla yh:t leimataan riippumatta leimaajan kristillisyydestä. Samoin leimataan kaikki muutkin altavirrasta poikkeavat. 

Leimaantuminen ei mielestäni ole se suurin ongelma, vaan se, että on yksinhuoltaja. Vaikka ei leimaantuisikaan, esimerkiksi perheellisten kanssa kyläily on ongelma riippumatta siitä, ollaanko uskonnollisissa yhteisöissä vai muualla. Pariskunnat tulevat hyvin harvoin kyläilemään yksinhuoltajille tai kutsuvat heitä kylään, koska sille toiselle puolisolle ei ole juttukaveria. Siksi yksinhuoltajat joutuvat pyörimään paljon omissa piireissään. On tietenkin olemassa pariskuntia, joille toisen sukupuolen puuttuminen perheestä ei ole ongelma, mutta valitettavan paljon tunnutaan edelleen nojaavan vanhoihin perinteisiin systeemeihin, vaikka muka ollaankin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisia ja kaikkea muuta. Nämä puheet vain eivät tunnu realisoituvan käytöksessä juurikaan. Itse tunnen pari yksinhuoltajaa aika hyvin ja he kumpikin ovat valittaneet juuri tätä. Meillä he kyläilevät, mutta eivät juuri muualla. Toinen on kokeillut erilaisia kristillisiä yhteisöjäkin, mutta tunsi olevansa kuulemma niissäkin ulkopuolinen lukuunottamatta perhekerhoja, joissa vieraili lähinnä äitejä lapsineen. 

Tuossa on hyvä ja olennainen pointti. Ehkäpä jään ulkopuoliseksi, tein niin tai näin. Ja varmaan uusperheet ovat vieläkin pahempi juttu (?). Joten jos jossain vaiheessa löytäisin uuden puolison, niin edelleen olisin jotenkin "poikkeava" tai sitten pitäisi peitellä taustaa. Ikävää, kun epäonnistuin ensimmäisessä puolisovalinnassani, niin saan kantaa sitä leimaa sitten lopun ikäni. :/ t. Ketjun aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni on, että yh:t hyväksytään kristittyjen parissa nykyään aika samoin kuin muuallakin. Lähes kaikki ymmärtävät, että se yksinhuoltajuus ei välttämättä ole sen äidin oma syy, vaan voi olla tulosta esimerkiksi tuosta väkivallasta, alkoholismista tms. Tietenkin etenkin pikkupaikkakunnilla yh:t leimataan riippumatta leimaajan kristillisyydestä. Samoin leimataan kaikki muutkin altavirrasta poikkeavat. 

Leimaantuminen ei mielestäni ole se suurin ongelma, vaan se, että on yksinhuoltaja. Vaikka ei leimaantuisikaan, esimerkiksi perheellisten kanssa kyläily on ongelma riippumatta siitä, ollaanko uskonnollisissa yhteisöissä vai muualla. Pariskunnat tulevat hyvin harvoin kyläilemään yksinhuoltajille tai kutsuvat heitä kylään, koska sille toiselle puolisolle ei ole juttukaveria. Siksi yksinhuoltajat joutuvat pyörimään paljon omissa piireissään. On tietenkin olemassa pariskuntia, joille toisen sukupuolen puuttuminen perheestä ei ole ongelma, mutta valitettavan paljon tunnutaan edelleen nojaavan vanhoihin perinteisiin systeemeihin, vaikka muka ollaankin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisia ja kaikkea muuta. Nämä puheet vain eivät tunnu realisoituvan käytöksessä juurikaan. Itse tunnen pari yksinhuoltajaa aika hyvin ja he kumpikin ovat valittaneet juuri tätä. Meillä he kyläilevät, mutta eivät juuri muualla. Toinen on kokeillut erilaisia kristillisiä yhteisöjäkin, mutta tunsi olevansa kuulemma niissäkin ulkopuolinen lukuunottamatta perhekerhoja, joissa vieraili lähinnä äitejä lapsineen. 

Tuossa on hyvä ja olennainen pointti. Ehkäpä jään ulkopuoliseksi, tein niin tai näin. Ja varmaan uusperheet ovat vieläkin pahempi juttu (?). Joten jos jossain vaiheessa löytäisin uuden puolison, niin edelleen olisin jotenkin "poikkeava" tai sitten pitäisi peitellä taustaa. Ikävää, kun epäonnistuin ensimmäisessä puolisovalinnassani, niin saan kantaa sitä leimaa sitten lopun ikäni. :/ t. Ketjun aloittaja

Ei nyt aivan noinkaan. Siinä uusperheessä kun on kaksi aikuista, mies ja nainen, joten se ei ole ongelma. Uusperheitähän on nykyään niin paljon, ettei sitä pidetä edes mitenkään järisyttävänä asiana.