morjestavatko vanhat opettajanne teitä?

Olen 42 vuotias ja mielestäni aika eri näköinen kuin yläasteella olin, mutta niin se vain yläasteen käsityönopettaja tunnisti minut kun vastakkain osuimme Citymarketissa pari vuotta sitten! Minulla kesti jonkun aikaa, että sain päähäni mistä hän on tuttu, mutta hän moikkasi minulle jo kaukaa ja iloisesti nimellä kutsui. Olin koulussa aika hiljainen ja tavallinen tyttö ja tekemäni käsityöt olivat ihan ok, mutta eivät missään tapauksessa hyviä, joten ihmettelin miten hän saattoi minut vielä muistaa.

Ala-asteen opettajani oli muutaman kerran sijaisena tyttärelläni ja hänkin muisti minut jotenkin. Ei enää nimeä, mutta tunnisti kyllä oppilaakseen kun menin hänen kanssaan juttelemaan. :)

Minä en morjesta väkisin sellaisia oppilaita, jotka eivät katso kohti. Kaikkia en tietenkään muistakaan, joten joskus joudun vain päättelemään, että tuo tervehtijä oli entisiä oppilaita. Takana on muutama tuhat oppilasta. Kyllä sieltä tietenkin jonkin verran tyyppejä muistaa. Mutta kaikista noista vain yhdellä on minulle todella merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en morjesta väkisin sellaisia oppilaita, jotka eivät katso kohti. Kaikkia en tietenkään muistakaan, joten joskus joudun vain päättelemään, että tuo tervehtijä oli entisiä oppilaita. Takana on muutama tuhat oppilasta. Kyllä sieltä tietenkin jonkin verran tyyppejä muistaa. Mutta kaikista noista vain yhdellä on minulle todella merkitystä.

Mikä merkitys sillä yhdellä on ja miksi? Onko hän oma lapsesi?

Edelleenkin luokanopettajana työtä tekevänä tervehdin kaikkia, jotka tunnistan, tai jotka vaikuttavat vähänkin tutuilta. Myös koulumme entisiä oppilaita tervehdin aina, jos he katsovat kohti. Ei minun tarvitse olla täysin varma, onko kyseessä koulumme entinen oppilas vai ei, lapsethan muuttuvat kasvaessaan, joskus radikaalistikin, ja heitä voi olla vaikea yhdistää niihin lapsen kasvoisiin oppilaisiin, jotka ala-asteella viilettivät koulun käytävillä. Entisten oman luokkani oppilaiden kanssa juttelen tietenkin ja joskus olen ollut mukana heidän aikuisiän perhejuhlissaankin. Kyllä kaikista on kivat muistot, jopa niistä oppilaiden vanhemmista, joiden kanssa on joskus joutunut rautalangasta vääntämään jotakin asiaa. Ideologiani on ollut positiivinen suhtautuminen elämään. On ihana nähdä vanhoja oppilaita ja tottakai toivon, että kaikilla sujuu elämässään mahdollisimman hyvin.

Vielä viestin 4 kirjoittaja: muistan kun eräällä joululomalla törmäsin entiseen koulumme oppilaaseen ( ei koskaan ollut omalla luokallani), jolla selvästi oli ala-asteaikoina isoja ongelmia elämässään. Toisinaan välitunneilla ja koulun käytävällä hänen kanssaan sai vääntää koulun perussäännöistä, tyttö halusi selvästi aina uhmata auktoriteetteja. Muutaman vuoden päästä koulusta päästyämme törmäsin tähän samaiseen tyttöön isossa ostoskeskuksessa  ja hän oli aloitteellinen tervehtijä, moikkasi todella iloisesti ja ryhdyimme keskustelemaan kuulumisia. Tyttö selvästikin vielä etsi paikkaansa elämässään, mutta nyt hän oli yllättävän positiivinen. Tuollaiset kohtaamiset lämmittävät mieltä todella, todella paljon. Nämä ovat tämän työn yksi parhaimmista puolista :-), uskokaa tai älkää.