Lue keskustelun säännöt.
Kaikkeen tyytymätön mies, selviytymistä
11.03.2017 |
On tämä niin surullista, kun miehellä on aina kaikki huonosti, koskaan ei ole mukavaa eikä hyvä olla.
Minun ongelmani siitä tulee, koska haluaisin, että olisi edes joskus hyvä. Siksi teen parhaani ( mikä rehellisesti sanoen ei ole kauhean paljon), jotta hänellä olisi edes joskus hyvä: tarjoan ruokaa, hieron, teen tavallisia kotitöitä ja olen apuna hänen töissään. Ja mitä saan kiitokseksi: vain pelkkää valitusta siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Kun leivon, olisi pitänyt siivota ja päin vastoin, esimerkiksi.
Itselle tulee epäonnistunut olo, kun mistään ei tule mitään kiitosta eikä minun tekemistäni edes huomata. Perustelu on se, että niinhän se pitääkin olla, ei sitä tarvitse mainita. Mutta miksi pitää sitten mainita aina kaikki sellaiset epäonnistumiset, jotka harmittavat itseäkin?
Ei kai tässä sitten muu auta kuin antaa olla. Lopputuloksen kannalta on ihan sama, onko paha mieli siksi, kun on tehnyt miehen mielestä kaiken aivan väärin vai onko huono omatunto siksi, kun ei ole edes yrittänyt vaan on heittäytynyt laiskaksi.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa, meillä oli tuo vaihe, kun miehelle iski ikäkriisi. Minä en pystynyt tekemään mitään oikein. Eivät sen puoleen teini-ikäiset lapsemmekaan. Huono oli, jos olin mukana vaikka halkotalkoissa, pinosin puut väärin, lumitöitä en osannut tehdä niin, etteikö perästäni olisi pitänyt ulkoiluttaa kolaa uudelleen. Ruoka oli vääränlaista. Lähdin väärällä autollakin pihasta. Ei auttanut kysyminenkään, että miten haluaisit asiat tehtävän. Jos en tehnyt jotain, hän uupui työtaakan alle. Noin kolme vuotta minä katselin sitä elämäntuskaa ja sitten poksahti. Sanoin, että nyt on 6 kk aikaa miettiä, mikä tässä nyt mättää, onko kyse lumikolasta vai jostain vähän tärkeämmästä. Jos eivät asiat muutu, minä lähden. Se auttoi, ei tietenkään heti. Ensin olin kamala määräilijä ja nalkuttaja. Mutta kyllä se siitä. Enää vaikea uskoa, että tuo vaihe piti käydä läpi. Nyt elo on oikein leppoisaa ja mukavaa taas. Olen nyt itse siinä iässä, jossa miehen kriisi iski. Mietin joskus kurillani, että josko alkaisin vähän oireilla... En oikeasti, olen liian viilipytty. Tiedän, että kuulostan kamalalta, kun näin kerron asiasta ja varmasti olenkin. Mutta anonyymina voi sanoa, eikä kukaan tiedä kenen naapurissa oli ankeat vuodet.