Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa, kun ystävät eivät pidä yhteyttä tai sovi tapaamisia
24.02.2017 |
Olen aika yksinäinen ihminen, jos perhettäni ei lasketa mukaan. Yläasteelta jäi muutamia kavereita, jotka sitten muuttivat eri puolelle Suomea. Välillä pidetty enempi yhteyttä, mutta nyt on yhteydenpito hiipunut. Nyt alkaa kyllästyttää, kun se oon minä joka aina ehdotan tapaamista. Minä otan aina ensiksi yhteyttä ja tiedustelen koska voisi nähdä. Jotkut ajavat asuinpaikkakuntani ohi, eivätkä silti viitsi pysähtyä edes kahville. Silloin kun niitä kavereita sitten näkee, niin kuitenkin saa vaikutelman, että kivaa on. En ymmärrä. Mielestäni kuitenkin, jos olisin heille tärkeä, niin yhteyttä pitäisivät ja tapaamisia sovittaisiin puolin ja toisin. Ystävyyssuhde on vastavuoroista. Välillä oon miettinyt, että haluaako ne kuulla minusta enää. Mitä jos vaan lakkaisi pitämästä yhteyttä, kauanko menee, että aletaan kuulumisia kyselemään. Jos heistä ei mitään kuulu, niin kertoo vain, etten ole heille kovin merkittävä ihminen.
Lisäksi tutustuin lapsen kautta pariin äitiin ja ajattelin, että heistä saisin välillä seuraa. Mutta toinen heistä on todella kiireinen ja tapaamisia peruuntuu vähän väliä. Toisenkaan kanssa ei saa sovittua tapaamista, aina luvataan kattoa työvuoroja milloin ehtisi näkemään, mutta mitään ei sitten kuulu. Näin aikuisena on todella vaikea löytää uusia kavereita.
Tunnen itseni merkityksettömäksi ja se ahdistaa ja masentaa..
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se surullista. Mutta totta puhuen en ole oikein ikinä ymmärtänyt tuollaista surkuttelua ja "syyllistämistä."
En tiedä minkä ikäinen olet mutta, jos olette yläasteelle tutustuneet niin se on ihan normaalia, että niistä suhteista kasvetaan yli ja ne tosiystävät säilyvät.
Itselläni on ala-asteelta ja yläasteelta jäänyt muutama kaveri itse koen, että olemme aikaa sitten kasvaneet erilleen ja tapaamiset ovat suoraan sanottuna aika kiusallisia. Kyllä meillä voi silti olla ihan kivaa yhdessä, kun esim. muistelemme vanhoja ym. Mutta ei niistä kuitenkaan ihan säännöllisiin tapaamisiin riitä juttua. Enemmänkin koen, että voimmme silloin tällöin nähdä ja suhteemme on kaveri/tuttavatasolla.
Ala- ja yläasteesta on yli 20 vuotta ja luonnollisesti olen sen jälkeen muodostanut uusia suhteita henkilöiden kanssa, joista on minulle tullut läheisempiä.
Tuntuu että näiden vanhojen kavereiden kanssa yhteistä on enää menneisyys.Näillä kavereilla ei ole kauheasti muita kavereita. Joten saan aika usein kuulla ihmettelyä ja surkuttelua siitä että miksi en taaskaan ehdi näkemään.
Se tuntuu itsestäni jotenkin todella kiusalliselta. Siis ettei toiset ymmärrä, että jos en ota yhteyttä niin toisen yksipuoliset yhteydenotot tuntuvat aika painostavilta.
Voisin kyllä edelleen tavata silloin tällöin mutta se ei näille riitä, vaan pitäisi melkein heti olla sopimassa uutta tapaamista.
Voi olla että sinulla on samasta kyse. Kun itse olet yksinäinen niin haluat pitää näistä vanhoista kavereista kiinni mutta heillä on elämässään ihmisiä, jotka ovat sinua läheisempiä ja pitävät ainua satunnaisena tuttavana/kaverina.
Onhan se surullista mutta niin se elämä vain menee. :/ kokeile etsiä uusia ystäviä, jollet sitten halua tyytyä tällaisiin yksipuolisiin ystävyysuhteisiin.
Siis tarkoitatko tällä lauseella, ettet halua että nämä kaverit ottavat enää suhun yhteyttä? Ja siksi et itekään ole heihin yhteydessä. Tätä oon miettiny, et ärsyttääkö niitä että otan heihin yhteyttä, pitäiskö vaan antaa olla. Pitkien välimatkojen takia tapaamista ehdotan ehkä 1-2 kertaa vuodessa, jos satun samalle paikkakunnalle missä kaverit ovat. Joten en niitä jatkuvasti ahdistele.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että kavereita ja uusia tuttujasi voi ahdistaa se kun huomaavat että näkeminen on sulle näin tärkeää..
Itselläni on parhaat kaverit ja tutut, joita joskus tapailen, mutta jotka ovat enemmän sellaisia verkostoitumiskamuja... Jos sellainen ryhtyy kovin vaativaksi ja syyllistää kiireistä, sanon nopeasti heipparallaa. En ilkeyttäni vaan koska ei ole resursseja olla kaikille se tosi ystävä.
Kyllä se siitä kun otat rennommin, olet mukava mutta et ripustaudu tai ole epätoivoinen.
Itselläni on vähän sama kuvio. Peruskouluajoilta minulle ei ole jäänyt kuin yksi ystävä, johon tutustuin ensimmäisellä luokalla. Vielä ainakin vuosi sitten hän kertoi minulle kuinka olen hänen ainoa läheinen ystävänsä, vaikka hänellä onkin paljon muita ystäviä.
Nyt kuitenkin viime kesästä lähtien hän on ollut hirveän etäinen, lähes poikkeuksetta kaikki kommunikaatio tapahtuu minun aloitteestani. Jos laitan hänelle whatsapissa viestiä, hän saattaa lukea sen, mutta vastata vasta parin päivän päästä. Eivätkä tälläiset viestit yleensä ole mitään syvällistä vastausta vaativia, mutta kuitenkin keskustelunaloituksia. En vain koe olevani hänelle enää niin tärkeä, että hän viitsisi vastata viesteihini.
Puheluista ei tule mitään koska hän on aina kiireinen, tai toisten ystäviensä seurassa. Soitin hänelle viimeksi ehkä kuukausi sitten, ja jälleen kiireitä. Hän sanoi että soitellaan paremmalla ajalla, eikä puhelua ole vielä kuulunut. En vain jaksa olla ainoa joka pitää yhteyttä, alkaa tuntumaan siltä ettei hän oikeasti halua jutella/viettää aikaa kanssani muttei vain kehtaa sanoa sitä.
Siksi päätin vuodenvaihteessa etsiä itselleni tämän vuoden aikana uuden ystäväpiirin, katsotaan miten käy.
Minä olen aina se joka ottaa yhteyttä .Tavataan aina meillä, ei koskaan kutsuta vastavuoroisesti. Olisi se kiva joskus istua valmiiseen kahvipöytään. Tutut kyllä aina sanovat että pitäisi tavata useammin ja suunnittelevat että sitten seuraavalla kerralla kun tulevat niin,,, Joskus tuntuu ikävältä kun ei tullakkaan vaikka on sovittu tai perutaan ihan viime tingassa. Myöskin se että minä aina tarjoan, olen leiponut, keitellyt kahvit ym ja iltaa istutaan minun "piikkiin" Jos nähdään ravintolassa, niin eipä näille ystäville tule edes mieleen että voisivat vaikka yhden tarjota vastavuoroisesti minulle. Aina välillä teen itseni kanssa päätöksen että enpä ota enää yhteyttä.
Mulla on yksinäinen kaveri, jonka olen tuntenut yläasteesta. Hän haluaisi tavata usein, minä en niinkään, vaikka välit ei ole menneet, mutta en tunne läheiseksi enää... Joskus sorrun keksimään tekosyitä. Oikea syy harvaan näkemiseen on, että elämässäni on nykyisin muita tärkeitä asioita, jotka vievät aikaani. Tuota ei oikein voi sanoa loukkaamatta, tai en ainakaan tiedä miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis tarkennan vielä, että en todellakaan roiku kenessäkään kiinni tai valita ettei ikinä ehdi näkemään tms. Ihan normaalisti kysyn esim. tekstiviestillä tai facessa, että oon silloin ja silloin maisemissa, että ehditkö näkemään. Jos vastaus on, että ei, niin vastaan neutraalisti ja ystävällisesti, että joku toinen kerta sitten tms. En syyllistä tai oo ikävä, katkera tai loukkaantunut. Mutta harmittaa, että en saa vastavuoroisuutta..
Ap
Minä päätin kymmenisen vuotta sitten, että en enää ole se ainoa, joka pitää yhteyttä, vaan annan ystävilleni aikaa soittaa myös minulle päin. Ei ole kymmen vuotta ollut riittävän pitkä aika heille, jotta olisivat soittaneet. Ei kyllä soita enää siskokaan ja äitikin vain muutaman kerran vuodessa, kun sillä on jokin suvun yhteinen asia mikä pitäisi hoitaa.
Että jippiaijjee vaan. Ei niitä uusia ystäviäkään sormia napsauttamalla saa. Joten tässä on ollut aika paljon yksinäisyyttäkin. Mutta ei totaaliyksinäisyyttä, sillä on minulla mies ja lapset. En siis valita. Vaan päinvastoin sanon lohduksi, että kyllä elämässä tulee koko ajan vastaan uusia ihmisiä, joiden joukossa on tosi mukaviakin. Ei sieltä vielä mitään bestistä ole löytynyt, eikä ole sellaista porukkaa, että tyttöjen iltaa pääsisin viettämään. Mutta ei minulla ole mitään syytä olettaa etteikö niin voisi vielä tapahtua.
Onhan se surullista. Mutta totta puhuen en ole oikein ikinä ymmärtänyt tuollaista surkuttelua ja "syyllistämistä."
En tiedä minkä ikäinen olet mutta, jos olette yläasteelle tutustuneet niin se on ihan normaalia, että niistä suhteista kasvetaan yli ja ne tosiystävät säilyvät.
Itselläni on ala-asteelta ja yläasteelta jäänyt muutama kaveri itse koen, että olemme aikaa sitten kasvaneet erilleen ja tapaamiset ovat suoraan sanottuna aika kiusallisia. Kyllä meillä voi silti olla ihan kivaa yhdessä, kun esim. muistelemme vanhoja ym. Mutta ei niistä kuitenkaan ihan säännöllisiin tapaamisiin riitä juttua. Enemmänkin koen, että voimmme silloin tällöin nähdä ja suhteemme on kaveri/tuttavatasolla.
Ala- ja yläasteesta on yli 20 vuotta ja luonnollisesti olen sen jälkeen muodostanut uusia suhteita henkilöiden kanssa, joista on minulle tullut läheisempiä.
Tuntuu että näiden vanhojen kavereiden kanssa yhteistä on enää menneisyys.
Näillä kavereilla ei ole kauheasti muita kavereita. Joten saan aika usein kuulla ihmettelyä ja surkuttelua siitä että miksi en taaskaan ehdi näkemään.
Se tuntuu itsestäni jotenkin todella kiusalliselta. Siis ettei toiset ymmärrä, että jos en ota yhteyttä niin toisen yksipuoliset yhteydenotot tuntuvat aika painostavilta.
Voisin kyllä edelleen tavata silloin tällöin mutta se ei näille riitä, vaan pitäisi melkein heti olla sopimassa uutta tapaamista.
Voi olla että sinulla on samasta kyse. Kun itse olet yksinäinen niin haluat pitää näistä vanhoista kavereista kiinni mutta heillä on elämässään ihmisiä, jotka ovat sinua läheisempiä ja pitävät ainua satunnaisena tuttavana/kaverina.
Onhan se surullista mutta niin se elämä vain menee. :/ kokeile etsiä uusia ystäviä, jollet sitten halua tyytyä tällaisiin yksipuolisiin ystävyysuhteisiin.