Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti lapsettomat: mitä ajattelette tuosta vanhemmuutta katuvien ketjusta?
22.02.2017 |
Jos olet vela, olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä ajatuksia tuon pitkän katumisketjun lukeminen sinussa herätti: http://www.vauva.fi/keskustelu/2792995/sina-joka-olet-katunut-lasten-sa…
Itse olen ainakin ihan hiton tyytyväinen omasta lapsettomuudestani ja tiedostan, että juuri tuollainen velvollisuudentunnosta vanhemmuutta hampaat irvessä suorittava vanhempi minustakin tulisi, ellen sitten saisi oikeaa hermoromahdusta.
Kommentit (60)
Olen introvertti, enkä selviä ilman rauhaa ja hiljaisuutta. Keskustelu sai minut jälleen muistamaan miten oikean päätöksen olen tehnyt.
Lapsia ei pidä missään tapauksessa tehdä, jos sitä lapsiperheen elämää ei haluta elää. Onneksi nykyään voi valita. Miettikää miten ankeaa ennen on ollut, kun lapsia vain tuli ja tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen vaan kovasti, miten vähän ihmiset osaavat arvioida sitä tulevaisuuttaan ja jaksamistaan, ja kuinka heppoisesti he tekevät päätöksen lisääntyä.
Eivätkö he sitten koskaa ole kokeneet väsymystä ennen lasten saantia, tai eivätkö ole kokeneet millaista on stressata ja kantaa huolta?
Minä ymmärrän heitä, vaikka minulla ei lapsia olekaan. Vaikka joku ajatteleekin että lapsia ei olisi pitänyt hankkia, ei se tarkoita etteivätkö he rakastaisi heitä. Kun lapset ovat olemassa, heitä rakastaa ja heistä pitää huolta, eikä heistä voisi kuvitellakaan luopuvansa. Mutta jos nämä ihmiset voisivat vaikkapa palata hedelmöityshetkeen ja estää raskaaksi tulemisen, he tekisivät sen. Masennukseen sairastuneet ja uupuneet vanhemmat ovat eri asia ja tarvitsevat apua, koska kun mieli ei toimi oikein myöskään rakkaus omaan lapseen ei toimi.
"Sinun elämäsi on tässä ja nyt, jos elämäsi ei ole itsesi näköistä juuri nyt, se tuskin on lapsistasi kiinni" oli ehkä typerin kommentti koko ketjussa.
Samanlaiset fiilikset kuin AP:lle. Mutta mietin myös mitä tekisin, jos olisin joskus parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi lapsia, ja tämä mies olisi ns. "elämäni mies". Jos haluaisimme pysyä yhdessä, kumpi katkeroituisi enemmän: minä, jos hankkisimme lapsen vai mies, jos emme? Voisinko oppia nauttimaan vanhemmuudesta vai katuisinko minäkin päätöstä loppuelämäni? Minulla ei ole minkäänlaista hoiva- tai "äitiysviettiä", mutta välillä mietin, voisinko joskus rakastaa kumppaniani niin paljon, että "uhrautuisin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No aika inha olo kieltämättä tuli, mitä niitä viestejä lueskelin. Monia syytettiin masennusta sairastaviksi. Edelleenkään siis ei suostuta ymmärtämään, että kaikki naiset ihan oikeasti eivät halua olla äitejä. Vaikka nämä katuvat äidit kertoivat, että olivat lapsia hankkineet muiden painostuksesta, niin vieläkin siis painostettiin tavallaan siihen, että pakko tuntea itsensä onnelliseksi lapset saatuaan. Ei voi kaduttaa. Ei vaan voi. Luonnotonta kuulemma. En ymmärrä, miten ei vaan voida hyväksyä sitä, että kaikki naiset eivät todellakaan ole samanlaisia. Tuollainen painostus pitäisi lopettaa. Varmaan kamalaa olla vanhempi, kun ei sitä ole missään vaiheessa halunnut ja sitten siitä ei edes saa kenellekään puhua tuon painostuksen ja syyttelyn ja sairaaksi leimaamisen takia.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen vaan kovasti, miten vähän ihmiset osaavat arvioida sitä tulevaisuuttaan ja jaksamistaan, ja kuinka heppoisesti he tekevät päätöksen lisääntyä.
Eivätkö he sitten koskaa ole kokeneet väsymystä ennen lasten saantia, tai eivätkö ole kokeneet millaista on stressata ja kantaa huolta?
Moni tietää, että vanhemmuus on rankkaa, mutta jotkut erehtyvät kuvitellessaan, että he pystyvät sopeutumaan siihen. Tiedolla ei tee mitään, jos ei ole itsetuntemusta. Onneksi meillä on! -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole siitä iloinen. Olen itsekin jonkun lapsi, kuten me kaikki.
Ymmärrän kyllä niitä kirjoittajia, vaikken olekaan heidän tilanteessaan. Olen jo vanhempi ihminen ja tyytyväinen siihen, että olen täysin vapaa. Edes lemmikkiä en halua edelliset jo loppuun saakka hoidettuani.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen vaan kovasti, miten vähän ihmiset osaavat arvioida sitä tulevaisuuttaan ja jaksamistaan, ja kuinka heppoisesti he tekevät päätöksen lisääntyä.
Mutta onko se päätös tehty välttämättä mitenkään heppoisin perustein? Voisin kuvitella, että on aika vaikea arvioida jaksamistaan tilanteessa, jota ei mitenkään voi tuntea etukäteen. Tai jos haluaa ajatella niin, että se lisääntymispäätös on tehty heppoisin perustein, niin sitten myös oma päätökseni olla lisääntymättä on tehty aivan yhtä heppoisin perustein.
Ei nyt liity varsinaisesti tähän, mutta välissä kyllä koen syyllisyyttä siitä, että en ole uskaltautunut tekemään lapsia. Tarkoitan sitä, että koen tavallaan ottavani vain yhteiskunnalta vastaan osallistumatta mitenkään sen tulevaisuuden rakentamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseton tekee hirmuisen palveluksen tuleville sukupolville. Meitä suomalaisia on 2-3 kertaa enemmän kuin maaperämme pystyy kestävästi elättämään. Kestävyydellä tarkoitan sitä, että viljelyä voidaan jatkaa tuhansia ja tuhansia vuosia. Jossain vaiheessa väkimäärän on pakko vähetä, jotta päästään järkevälle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen vaan kovasti, miten vähän ihmiset osaavat arvioida sitä tulevaisuuttaan ja jaksamistaan, ja kuinka heppoisesti he tekevät päätöksen lisääntyä.
Eivätkö he sitten koskaa ole kokeneet väsymystä ennen lasten saantia, tai eivätkö ole kokeneet millaista on stressata ja kantaa huolta?
Eikö sinulle riitä se yksi ketju näiden aivopierujen laukomiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin niin, että lasta haluavien olisi hyvä viettää aikaa lasten kanssa ennen päätöstä. Tuntuu siltä, että jokut ihmiset eivät ole ymmärtäneet sitä työn- sekä vastuun määrää, minkä lapsi tullessaan tuo. Muistan kuinka ystäväni lapsen saatuaan itkien sanoi, että "tästä annetaan ihan liian vaaleanpunainen kuva." Mietin kuka tai ketkä sen kuvan olivat antaneet ja milloin ei omaan mieleen juolahtanut millaista toisen ihmisen täysimääräinen tarpeiden tyydyttäminen on.
Ajattelin että tiesin sen kokeilemattakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahvisti sitä omaa tahtoa olla tekemättä lapsia. Tässä kolmekympin kieppeillä on alkanut biologinen kello ajoittain tikittämään, ja kun ystävillä on lapsia... Niin. Niitä näkee kuitenkin niin harvoin, että jaksavat ihastuttaa. Ja tulee mieleen, että kaipa sitä itsekin... Mutta ei. Ei todellakaan.
Omia syitäni olla vapaaehtoisesti lapseton:
- mielenterveysongelmat, jotka ovat perinnöllistä sorttia
- fyysiset sairaudet, niin ikään perinnöllistä sorttia
- sairastan masennusta, ja olen sairastanut sitä lähes 20 vuotta (sairastuin alle 10-vuotiaana), enkä usko, että paranen koskaan täysin
- rakastan hiljaisuutta ja rauhaa ja inhoan kovia ääniä
- olen ylihygieeninen, ja esimerkiksi liman ja rään näkeminen saa minut kirjaimellisesti oksentamaan
- kaipaan joka päivä yksinoloa, jolloin puhelimeni on kiinni / äänettömällä, olen kotona yksin, mikään laite ei ole päällä, on hiirenhiljaista ja saan vain olla
- stressinsietokykyä minulla ei ole, vaikka olen käynyt vuosia terapiassa ja sitäkin on yritetty opetella
- en siedä univajetta yhtään, olen toimintakyvytön jos en nuku joka yö vähintään 7 tuntia
- suutun hyvin helposti etenkin väsyneenä, ja siitä on oksat pois. Tiedostan oman mahdollisen väkivaltaisuuteni.
- olen äärimmäisen itsekäs eikä minulla ole hoivaviettiä
- puhumattakaan yhteiskunnan suunnasta yms. ulkoisista syistä.
Juu ei, olen kiitollinen heille, jotka haluavat lapsia ja niitä tekevät ja ovat hyviä vanhempia. Mutta ei ole minun juttuni.
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt liity varsinaisesti tähän, mutta välissä kyllä koen syyllisyyttä siitä, että en ole uskaltautunut tekemään lapsia. Tarkoitan sitä, että koen tavallaan ottavani vain yhteiskunnalta vastaan osallistumatta mitenkään sen tulevaisuuden rakentamiseen.
Kaikenlaisesta siä ihmiset syyllistyvätkin. Oletko sattumoisin nainen? -ap
Tuntuu siltä, että jotkut eivät ymmärrä ennen kuin kokevat itse. Ehkä me vela-naiset todella olemme älykkäämpiä ja analyyttisempiä.
Vierailija kirjoitti:
"Sinun elämäsi on tässä ja nyt, jos elämäsi ei ole itsesi näköistä juuri nyt, se tuskin on lapsistasi kiinni" oli ehkä typerin kommentti koko ketjussa.
Varmasti.Mistähän muusta voisi olla kiinni kuin lapsista?
Minusta on hyvä, että vaikeistakin asioista puhutaan. Toivottavasti siihen ketjuun kirjoittaneet saavat jostain apua tilanteeseensa. Sekin on hyvä muistaa, että vaikka nyt tuntuisi vaikealta, vuoden-parin päästä tilanne voi olla toisenlainen.
En nyt tiedä tuosta ketjusta mutta yleisesti ottaen perhe-elämä vaatii naiselta alistumista, nöyrtymistä ja pakkotaipumista kaikista alhaisimmaksi luokiteltuun työhön. Kukaan ei arvosta mitään hemmetin kotitöitä tai ruuanlaittoa, nainen raataa ja hänen peräänsä syljetään tuosta paskaduunista.
Ja muutenkin naiset vaihtavat nimiään, antavat lapsilleen miehen nimen, miehelle kunnian olla perheen pää. Voisin olla äiti mutta tuo alistuminen ja kaiken kunnian antaminen toiselle kertoo että äitivaimot ovat täysin eri lajia kanssani. En ikinä halua että minulta oletetaan niin tärkeän asian vaihtamista kuin nimi jonkun pervon siittäjän takia. En ikinä.
Äitiyteen liittyvä alemmuus saa minut perääntymään. Itse lapsista pidän.
Surullinen fiilis tuli.