"Meni kahdeksan vuotta, mutta nyt olen onnellinen yksin"

Ei eronnutta naista saa ottaa muutenkaan. Raamatun mukaan se on synti.

Lähes kahdeksan vuotta olin itsekin sinkku edellisen suhteeni päättymisen jälkeen. Itselläni meni niin päin, että ensimmäisinä eron jälkeisinä vuosina en edes halunnut uutta parisuhdetta, mutta vuosien vieriessä aloin sellaista kaivata. Jossain vaiheessa varmaan olisin itsekin luovuttanut, tosin ei parisuhteen kaipaaminen estänyt minua elämästä täyttä elämää sinkkunakaan; matkustelin paljon, harrastin koirieni kanssa ulkoilua, kävin elokuvissa ja teatterissa kaveriporukalla, olin mukana paikallispolitiikassa, opiskelin työn ohessa jne.

Suvi Ahola on jo vuosia työstänyt eroaan Matti Röngästä, tämä on taas yksi sellainen kirjoitus. 

Itselleni kävi vähän samoin mutta ei mennyt kahdeksaa vuotta. Alkuun eron jälkeen tuntui että kaipaan parisuhdetta ja yritin sellaista etsiäkin. Mutta vähitellen väsyin etsimiseen, laiskistuin siinä ja sitten koin kuin jonkun herätyksen: hetkinen, MIHIN minä kaipaan parisuhdetta? Tajusin että etsin sitä lähinnä tottumuksesta, kun "kuuluu". En oikeasti kaivannut seksiä (hoituu hyvin omin käsin), en läheisyyttä, en mitään. Tajusin olevani tyytyväinen yksin joten lopetin suhteiden etsimisen.

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Ehkäpä se ettei enää kiinnosta parisuhteet. Näin ainakin itselläni. Viihdyn parhaiten yksin.

Minulta on mennyt 15 vuotta ymmärtää miksi parisuhde on joillekin jotain mitä pitää tavoitella. Tarkkailin eronnutta ystävääni joka kovasti puhui kuinka ei lähde etsimään uutta parisuhdetta (parisuhteen etsiminen on jotenkin todella kummallinen konsepti) mutta pian joka viikko useilla treffeillä ja koko ajan puheluita joissa yhdessä analysoidaan mitä tämä sanoi, mitä tuo teki.

Huvitti ensin kunnes ymmärsin ettei tämä jo lapsesta asti tuntemani nainen ollut ollut teini-iän jälkeen montaa kuukautta sinkkuna. Tämän hetkinen treffailuvaihe ei ole parisuhteen etsintää eikä huomion hakua vaan sitä että on tottunut olemaan erityinen jollekin. Se kaikkein tärkein.

Ei siinä kai mitään vikaa ole mutta olen iloinen siitä että itse vietin parhaat vuoteni yksin ja opin olemaan minä ja onnellinen ilman toista vierellä.

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Itse kyllä kaipaan parisuhdetta. En halua elää ilman miestä. Tarvitsen miestä kumppaniksi, arjen jakajaksi ja seksuaaliseen tyydytykseen. En saa ilman miestä kunnolla seksuaalista tyydytystä.

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

En tavannut sellaista miestä, jonka kanssa elämä olisi ollut parempaa kuin yksin. Siinä kai se pähkinänkuoressa.

Vierailija kirjoitti:

Minulta on mennyt 15 vuotta ymmärtää miksi parisuhde on joillekin jotain mitä pitää tavoitella. Tarkkailin eronnutta ystävääni joka kovasti puhui kuinka ei lähde etsimään uutta parisuhdetta (parisuhteen etsiminen on jotenkin todella kummallinen konsepti) mutta pian joka viikko useilla treffeillä ja koko ajan puheluita joissa yhdessä analysoidaan mitä tämä sanoi, mitä tuo teki.
Huvitti ensin kunnes ymmärsin ettei tämä jo lapsesta asti tuntemani nainen ollut ollut teini-iän jälkeen montaa kuukautta sinkkuna. Tämän hetkinen treffailuvaihe ei ole parisuhteen etsintää eikä huomion hakua vaan sitä että on tottunut olemaan erityinen jollekin. Se kaikkein tärkein.

Ei siinä kai mitään vikaa ole mutta olen iloinen siitä että itse vietin parhaat vuoteni yksin ja opin olemaan minä ja onnellinen ilman toista vierellä.

Tuossa on totuuden ydintä. Suhteesta toiseen pyrähtelevät ihmiset ovat niitä, joiden on pakko tuntea olevansa erityisiä jollekin. 

Tulee mieleen eräs varattu mies nettitreffeiltä. Hän lähetti viestin minulle ja plussaa hänelle siitä, että hän kertoi heti olevansa varattu, joten en sitten mitään vakavampaa hänen kanssaan ajatellutkaan. Kirjoiteltiin kuitenkin. Yritin saada hänet kertomaan, miksi hän ei ensin eroa ja etsi sitten uutta naista. Se ei vain kuulemma käynyt päinsä. Yksin jääminen tuntui olevan viimeinen mahdollinen skenaario. Omasta suhteestaan kertoi, että se oli alkanut jo opiskeluaikoina ja motiivina oli ollut se, että oli ollut halvempaa asua yhdessä kuin yksin. Mitään suurempia tunteita ei alun alkaenkaan ollut ollut. Nyt sitten keski-iässä suhde oli harmaantunut. 

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä kaipaan parisuhdetta. En halua elää ilman miestä. Tarvitsen miestä kumppaniksi, arjen jakajaksi ja seksuaaliseen tyydytykseen. En saa ilman miestä kunnolla seksuaalista tyydytystä.

Sama. Mutta kun ei tällainen 42v. tavallisen näköinen, kasvoistaan hieman ryppyyntynyt nainen kelpaa enää ikäiselleen miehelle. Tarjolla olisi vain noita +55-vuotiaita miehiä, enkä oikein tiedä olisinko valmis tapailemaan niin paljon vanhempia miehiä. Tuskin olisin. Pakko tyytyä yksinäisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

En ole se, jolle kysymyksen esitit, vaan kommentoija 2 ja 10.

Kyllähän parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja, jotka edellyttävät jostakin luopumista. Silloinkin, kun asutaan erikseen, kuten meidän parisuhteessamme. Esimerkkinä vaikkapa juhlat: vaikka kuinka inhoaisin juhlimista ja haluaisin viettää viikonloput pieruverkkareilla, niin kumppania ilahduttaakseni ja arvostaakseni minun on silloin tällöin luovuttava pieruverkkareistani ja lähdettävä seuraksi hänen sukulaistensa juhliin. Tai jos haluan viettää loman tai ainakin suuren osan siitä hänen kanssaan, saatan joutua luopumaan joistakin omista lomasuunnitelmistani. Jne. Ja jos asutaan yhdessä niin näitä luopumisen paikkoja tulee vielä paljon lisää.

Yhteiskunta syyllistää meitä edelleen sellaiseen ajatteluun, että on vain yksi tietty tapa elää; avioliitto, pari lasta ja velkahelvetti. Moni luulee, että tulee onnelliseksi, jos noudattaa tätä kaavaa. Itse olen tajunnut iän myötä, että maailmassa on monta tapaa elää, esim. sinkut tai velat voivat olla hyvin onnellisia. Monesti vaan näkee sitä, että ulkopuoliset painostavat heitä parisuhde ja lapsiuteluilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

Monestakin asiasta. Ensinnäkin on kyse ajankäytöstä. Jotta parisuhteen etsimiselle ja rakentamiselle löytyisi aikaa, pitäisi vähentää muihin ihmissuhteisiin käytettyä aikaa. Tai vaihtoehtoisesti lyhentää nukkumiseen käytettyä aikaa, jotta ehtii sekä käyttää aikaansa näihin ihmissuhteisiin että uuteen suhteeseen. Minusta ainakin on tullut sinkkuvuosinani niin mukavuudenhaluinen, että en halua luopua 8 tunnin yöunistani. Olen myös aamuvirkku ja lähes kaikki ihmissuhteet, harrastukset yms on iltapainotteista, joten jostain olisi luovuttava, jotta pääsisi edelleen ajoissa nukkumaan. 

Toinen asia on asuminen. Kotini on linnani ja jos luokseni muuttaisi mies, joutuisin luopumaan osasta omia tavaroitani ja huonekalujani, jotta miehen haluamat tavarat mahtuisivat tänne. Toinen vaihtoehto olisi isomman asunnon hankkiminen, mutta en halua muuttaa enkä enää toistamiseen omistaa asuntoa yhdessä jonkun toisen kanssa. 

 

Kolmas asia on totutut tavat. Parisuhde edellyttää kompromisseja ja kompromissihan on ratkaisu, joka ei kumpaakaan miellytä, mutta joka on sentään jollain tavalla siedettävä.

Neljäs asia on vapaus. Vapaus tehdä hetken mielijohteesta erilaisia asioita kuten ottaa äkkilähtö viikonlopuksi Prahaan ja painella töistä suoraan lentokentälle. Parisuhteessa pitäisi ainakin viimeistään lentokentältä ilmoittaa, että en muuten olekaan viikonloppuna kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

En ole se, jolle kysymyksen esitit, vaan kommentoija 2 ja 10.

Kyllähän parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja, jotka edellyttävät jostakin luopumista. Silloinkin, kun asutaan erikseen, kuten meidän parisuhteessamme. Esimerkkinä vaikkapa juhlat: vaikka kuinka inhoaisin juhlimista ja haluaisin viettää viikonloput pieruverkkareilla, niin kumppania ilahduttaakseni ja arvostaakseni minun on silloin tällöin luovuttava pieruverkkareistani ja lähdettävä seuraksi hänen sukulaistensa juhliin. Tai jos haluan viettää loman tai ainakin suuren osan siitä hänen kanssaan, saatan joutua luopumaan joistakin omista lomasuunnitelmistani. Jne. Ja jos asutaan yhdessä niin näitä luopumisen paikkoja tulee vielä paljon lisää.

Tuota kutsutaan yksielämisen piintymiseksi. Kompromissihalukkuus laskee kun aika yksin elelyssä pitenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

En ole se, jolle kysymyksen esitit, vaan kommentoija 2 ja 10.

Kyllähän parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja, jotka edellyttävät jostakin luopumista. Silloinkin, kun asutaan erikseen, kuten meidän parisuhteessamme. Esimerkkinä vaikkapa juhlat: vaikka kuinka inhoaisin juhlimista ja haluaisin viettää viikonloput pieruverkkareilla, niin kumppania ilahduttaakseni ja arvostaakseni minun on silloin tällöin luovuttava pieruverkkareistani ja lähdettävä seuraksi hänen sukulaistensa juhliin. Tai jos haluan viettää loman tai ainakin suuren osan siitä hänen kanssaan, saatan joutua luopumaan joistakin omista lomasuunnitelmistani. Jne. Ja jos asutaan yhdessä niin näitä luopumisen paikkoja tulee vielä paljon lisää.

Tuota kutsutaan yksielämisen piintymiseksi. Kompromissihalukkuus laskee kun aika yksin elelyssä pitenee.

Voi yksinelämisen piintyminen sentään.  :)

Kompromissihalukkuus laskee kun ei ole motivaatiota kompromisseihin. Ainoa oikea elämänmuoto ei ole parisuhde, toisille yksin olo on ihan luonteva vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saako ihan uteliaisuudesta kysyä mikä keski-ikäisillä naisilla tekee sen uuden suhteen etsimisen ja rakentamisen niin vaikeaksi. Itse en ole eronnut, mutta jäin leskeksi ennen kuin täytin 40 -vee. En kokenut vaikeaksi uuden ihmissuhteen ja perheen perustusta vaikka yksin ennätin ollakin vuoden lähinnä masennuksen vuoksi.

Jos puolisosi kuoleman jälkeen olit vain vuoden yksin ennen uutta parisuhdetta, niin elämäsi ei ehtinyt muuttua sinkun elämäksi vaan masennuksesi jälkeen jatkoit vanhaan tapaan parisuhde-elämää, mutta eri puolison kanssa. 

Mulla uuden suhteen etsiminen ja rakentaminen olisi vaikeaa, koska olen tehnyt elämästäni jo omanlaiseni ja olen elämääni tyytyväinen. Parisuhde tarkoittaisi monen asian muuttumista ja monesta asiasta luopumista. 

 

Mistä pitäisi luopua ellei ainoa asia ole yksinäisyys?

En ole se, jolle kysymyksen esitit, vaan kommentoija 2 ja 10.

Kyllähän parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja, jotka edellyttävät jostakin luopumista. Silloinkin, kun asutaan erikseen, kuten meidän parisuhteessamme. Esimerkkinä vaikkapa juhlat: vaikka kuinka inhoaisin juhlimista ja haluaisin viettää viikonloput pieruverkkareilla, niin kumppania ilahduttaakseni ja arvostaakseni minun on silloin tällöin luovuttava pieruverkkareistani ja lähdettävä seuraksi hänen sukulaistensa juhliin. Tai jos haluan viettää loman tai ainakin suuren osan siitä hänen kanssaan, saatan joutua luopumaan joistakin omista lomasuunnitelmistani. Jne. Ja jos asutaan yhdessä niin näitä luopumisen paikkoja tulee vielä paljon lisää.

Tuota kutsutaan yksielämisen piintymiseksi. Kompromissihalukkuus laskee kun aika yksin elelyssä pitenee.

Tuostahan juuri on kysekin. Mitä pidempään elää yksin, sitä vähemmän parisuhteelta saa asioita, jotka korvaisivat sinkkuelämän mukavuuksien menetyksen. 

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta syyllistää meitä edelleen sellaiseen ajatteluun, että on vain yksi tietty tapa elää; avioliitto, pari lasta ja velkahelvetti. Moni luulee, että tulee onnelliseksi, jos noudattaa tätä kaavaa. Itse olen tajunnut iän myötä, että maailmassa on monta tapaa elää, esim. sinkut tai velat voivat olla hyvin onnellisia. Monesti vaan näkee sitä, että ulkopuoliset painostavat heitä parisuhde ja lapsiuteluilla.

Näin on, mutta toisaalta kyllä nykyisin monet yksittäiset henkilöt tuovat esiin sitä, että tärkeintä on elää omannäköistä elämää. Yhä useammat ihmiset tajuavat tämän ja se tietysti huolestuttaa sellaisia yhteiskunnan toimijoita, jotka näkevät parisuhteen ja perheen yhteiskunnan olennaisina tukipilareina. 

On varmaan aika kurjaa keski-iässä tajuta, että hei, voinkin itse päättää, mitä teen, jos on kärvistellyt huonossa suhteessa vuosikymmeniä. Sitä sitten varmaan helposti jatkaa kärvistelyä, koska on jo panostanut suhteeseen niin paljon (sunk cost effect). Tuollaisessa tapauksessa tulisi muistaa, että ei ole koskaan liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa siten, että olisi onnellisempi.