Aavistitko eron hetkellä, kuinka kauan tulisit itkemään exäsi perään?

Jäi kiinni niin törkeästä valehtelusta ja pettämisestä, että aavistin kyllä että jos joskus mieleeni pyrkiikin ikävä, muistan heti miten vähän hän minua rakasti ja kunnioitti joten turha haikailla moisen perään ja näin kävikin.

Juu tiesin eli tasan sen 0 sek.

Kusyin n viikko ennen eroa että onko meillä kaikki hyvin. Ei ollut yhteinen päätös.

Toipumiseen meni n. 4kk

Luulin että ikuisesti mutta ei nyt sentään.

1,5 vuotta mennyt ja yhä jatkuu. Elämäni mies, lasteni ainut isä. Tuskin selviän koskaan.

Vierailija kirjoitti:

1,5 vuotta mennyt ja yhä jatkuu. Elämäni mies, lasteni ainut isä. Tuskin selviän koskaan.

Tulitko jätetyksi.

Sydäntäni viiltää tuskasi.

Päivä kerrallaan eteenpäin.

Voimia kovasti ja kevätauringon säteitä 💛

Kohta tulee kaks vuotta erosta enkä vieläkään ole päässyt yli kokonaan. Paskaa on rakkaus. 

Miesnäkökulmaa: luulin eron hetkellä, että suren ehkä muutaman kuukauden. Nyt kaivannut jo kohta viisi vuotta. Tähän vaikuttaa tosin se, että olen ollut yksin koko tämän ajan. 

Luin jostain, että naiset ovat paljon miehiä murtuneempia eron hetkellä, mutta pääsevät sitten yllättävän nopeasti yli. Miehet taas ovat eron hetkellä jopa helpottuneita, mutta kaipaavatkin sitten vuosia. Luulisin, että tämän selittää suurelta osin se, että naiset löytävät melko nopeasti uuden. Monet miehet taas vaipuvat epätoivoon, kun uuden löytäminen ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Miesnäkökulmaa: luulin eron hetkellä, että suren ehkä muutaman kuukauden. Nyt kaivannut jo kohta viisi vuotta. Tähän vaikuttaa tosin se, että olen ollut yksin koko tämän ajan. 

Luin jostain, että naiset ovat paljon miehiä murtuneempia eron hetkellä, mutta pääsevät sitten yllättävän nopeasti yli. Miehet taas ovat eron hetkellä jopa helpottuneita, mutta kaipaavatkin sitten vuosia. Luulisin, että tämän selittää suurelta osin se, että naiset löytävät melko nopeasti uuden. Monet miehet taas vaipuvat epätoivoon, kun uuden löytäminen ei onnistu.

Tällä palstalla kyllä on naiset kirjoittaneet moneen kertaan, että itse yksin ja exällä jo uusi.

Mulla oli ennen tätä eroa sellainen helpompi ja selvempi ero. Siinä oli aika lyhyt suruaika. Olen tuotakin exää jännästi jopa kaivannut seuraavassa suhteessa, vaikka siinä oli ihan selvää, että yhteen ei voi palata ja etten itsekään halua palata yhteen. Silti tuo ex pulpahteli mieleen juuri kun tunteet alkoi syventyä seuraavaa kohtaa, joka siis nyt on ex myös. Nyt kaipaan niin paljon ja ikävä raastaa ja tuntuu, että antaisin mitä vaan, että saisin hänet takaisin, vaikka järjellä tiedänkin, että ei se niin yksinkertaisesti mene. Ja pelkään, että jään vain itkemään häntä.

Pian tulee pari vuotta täyteen. Saatan ajatuksissani palata johonkin muistoon, josta yritän sitten ravistaa itseni irti ja palata nykyhetkeen. Näen unia joissa aivoni yrittävät työstää asiaa monimutkaisten ja absurdien hahmotelmien kautta, tarkoittaa siis erilaisia tilanteita joissa olemme palanneet yhteen kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Kun herään niin olen vihainen itselleni siitä, että miksi aivoni yrittävät jatkuvasti palata asiaan vaikka menneeseen ei ole paluuta.

Olen mies, on yhteisiä lapsia, ero tapahtui ex-vaimon yksipuolisella päätöksellä ja ex-vaimo on jo uusissa naimisissa ankkurilapsen tehneenä.

Ikävintä tässä on se, että alitajuntani jotenkin pitää elossa toivoa yhteenpaluusta vaikka järki tietää sen olevan mahdotonta. Jos se edes olisi teoriassa mahdollista, niin en siltikään voisi hyväksyä eksän toimintaa ja vieraan miehen lasta. Ilmeisesti uusi parisuhde olisi ainoa, joka voisi tässä tilanteessa auttaa.

Puolen vuoden aikana erosta panin kaikkea mikä liikkui ja vedin viinaa kaksin käsin kurkusta alas ja sairastuin syömishäiriöön. Sitten tapasin nykyiseni ja rakastuin uudelleen :)

Tiesin etten jäisi kaipaamaan sekunniksikaan.

Vihasta en vaan pääse yli.

En tajua miten hän pystyi lyhyen suhteen aikana katkeroittamaan minut niin pahasti.

Saan joka päivä pienen vihakohtauksen, vaikka erosta jo yli 2 vuotta.

Olen katkera kun annoin hänen kontrolloida, tukahduttaa ja esineellistä itseäni.

En pääse yli siitä että rajojani rikottiin ja minua kohdeltiin kuin  jotain hänen omaisuuttaan, jolla ei ole persoonaa.

Niin kauan aikaa meni  kun raukkaudelle löytyi uusi kohde. Jotkut eivät löydä sitä enää koskaan.

En sekuntiakaan. Pelkäsin eroa etukäteen ihan kamalasti vaikka mies oli jäänyt kiinni vaikka mistä enkä voinut luottaa enää mihinkään. Eron keskellä sitten paljastui vielä lisää valheita jotka mies vaan itsepintaisesti kiisti. Tajusin silloin lopullisesti minkälaisen patologisen valehtelijan kanssa olin elänyt joten ei ole tarvinnut itkeä perään yhtään. Päinvastoin, onneksi pääsin eroon.