Rehellinen puheenvuoro

Olin kiusattu ulkonäököni johdosta siihen asti kun minusta n.17-vuotiaana kuoriutui kaunis nuori nainen. Innostuin tästä, ja saamastani huomiosta niin että minustakin tuli semi-ulkonäkökeskeinen nuori nainen. Nyt olen 36 v, ja monen mielestä "parasta ennen" PM. on jo tähän ikään mennessä mennyt... Niin minustakin tuntuu kun katson peiliin. Elämää nähneet samentuneet silmät eivät ole niin viehättävät kuin tuikkivat tähtöset. Ohentuneet hiukset eivät enää miellytä. Käsivarsista on tulleet paksut. Kaksoisleukaa on tullut, ja vatsaakin vähän. Minihame ja korkkikset ovat vaihtuneet lenkkareihin ja tuulipukuun. Mutta mitä sitten? Näen itseni nyt kauniimpana kuin koskaan. Miksi?! Koska olen kasvanut henkisesti, enkä ole enää pinnallinen ja naiivi, itsekäs jne. Pidän edelleen myös kauniista vaatteista, ihanista luomiväripaleteista jne. Mutta ei ole enää pakonomaista tarvetta pynttäytyä joka kerta kun lähtee ovesta ulos. Tämä kertoo siitä että itsetuntoni on parempi kuin koskaan. En kaipaa enää jatkuvaa ihailua, osaan ihailla itse itseäni ja tiedän että minua ihaillaan sellaisena kun olen. Jos joku ei ihaile, niin en minä siitä mieltäni pahoita. Ulkonäkö siis EI ole kaiken A ja O. Turha ottaa sellaisesta paineita. Vanhentukaa arvokkaasti ihmiset! Sisäinen kauneus oikeasti ON kaikkein tärkein asia. Jokainen meistä vanhenee ja rapistuu. Niin se menee. DEAL WITH IT ja rakasta itseäsi sekä muita sellaisina kun he ovat!