Ilo siitä, että toisella menee huonosti

En olisi koskaan osannut kuvitella olevani se ihminen, joka tuntee jonkunlaista mielihyvää siitä, että tuntemallani ihmisellä menee melko huonosti. Tunnen mielihyvää koska hän on useasti kuvitellut olevansa parempi kuin muut ja halveksunut mm. psyykkisistä sairauksista kärsiviä ja alempaan koulutusluokkaan kuuluvia, olettamalla mahdollisuuksien ja kovalla työllä ansaitun onnen, sekä turvan tippuvan syliin, hän on antanut itsestään melkeinpä etuoikeutetun kuvan.

Vaikkemme ole tekemisissä enää, olen saanut tietooni monen kanavan kautta henkilön menettäneen paljon ja sairastuneensa itse psyykkisesti. Itse paljon kokeneena en toivoisi kenellekkään samaa kohtaloa, mutta osa minusta ei mahda "paha saa palkkansa"- ajatuksenpoikaselle mitään. Kuitenkin jokainen kerta ajatusta pyöritellessäni, minulle tulee tajuttoman kova morkkis siitä, että toivon toiselle pahaa, mutten osaa lopettaakkaan, se tuntuu liian voimaannuttavalta omalta osalta. Mitä tekisitte tilanteessani?