Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa mikä on vikana
09.02.2017 |
Olenko jotenkin luonnevikainen vai mikä on?
Päivittäin mieleeni putkahtelee menneisyydestä asioita, joille yksikseni kiroilen, ravistelen päätäni ja henkisesti ruoskin itseäni. Miksi ihmeessä itselleen on niin vaikeaa antaa anteeksi joitakin kämmejä ja kuitenkin jos joku muu olisi ne virheet tehnyt, köykäisesti ne voisi antaa anteeksi, ymmärtää ja kenties vaikka sivuuttaa ne olan kohautuksella.
Mieleeni on hiipinyt epäilys, että pidänkö itseäni niin erinomaisena, etten sallisi itselleni yhtään erehdyksiä.
Kommentit (7)
Tömäytä päätäsi kerran kunnolla sementtiin, auttaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mulla aika sama. Välillä tulee mieleen jotain teinivuosien mokia mieleen ja sit rupee ihan huolella vituttamaa. Just yks päivä tuli mieleen yks surkea pano jostai mulle kettuiltiin ihan sairaan kauan. Ruoskin vaan itseäni mielessäni että miksi piti panna semmosta jonka kanssa on sama kaveripiiri.
Vierailija kirjoitti:
Tömäytä päätäsi kerran kunnolla sementtiin, auttaa!
Tätä olen vakavissani harkinnut.
ap
Täällä samaa vikaa. Miksi menneestä on niin vaikeaa päästä irti ja miksi sitä aina vain häpeää, jopa niitä mitättömiä asioita? :(
Ehkä pitäisi vain ajatella, että virheilläkin on joku tarkoitus...
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa vikaa. Miksi menneestä on niin vaikeaa päästä irti ja miksi sitä aina vain häpeää, jopa niitä mitättömiä asioita? :(
Ehkä pitäisi vain ajatella, että virheilläkin on joku tarkoitus...
Minäkin häpeän aivan pieniä juttuja. Niin pieniä, että varmasti muut ovat ne jo unohtaneet mutta itseä aina ne jaksavat v*tuttaa. Vaikka esimerkiksi: minun piti sanoa vanha suomalainen sananlasku "konstit on monet sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki". Minäpä lasautin ilmoille "konstit on monet sanoi kissa kun akalla pöytää pyyhki" V*ttu, miksi en voinut olla vaikkapa hiljaa. Tämän lisäksi on hitosti oikeita tyrimisiä, kännisekoiluja, turhasta riitelyjä...vaikka mitä.
Joka aamu lupaan itselleni olla ruoskimatta itseäni, lupaan, että menneisyys saa olla mutta sieltä se aina vaan puskee ajatuksiin. Ehkä se sementtiin juokseminen todellakin olisi ainoa keino unohtaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin häpeän aivan pieniä juttuja. Niin pieniä, että varmasti muut ovat ne jo unohtaneet mutta itseä aina ne jaksavat v*tuttaa. Vaikka esimerkiksi: minun piti sanoa vanha suomalainen sananlasku "konstit on monet sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki". Minäpä lasautin ilmoille "konstit on monet sanoi kissa kun akalla pöytää pyyhki" V*ttu, miksi en voinut olla vaikkapa hiljaa. Tämän lisäksi on hitosti oikeita tyrimisiä, kännisekoiluja, turhasta riitelyjä...vaikka mitä.
Joka aamu lupaan itselleni olla ruoskimatta itseäni, lupaan, että menneisyys saa olla mutta sieltä se aina vaan puskee ajatuksiin. Ehkä se sementtiin juokseminen todellakin olisi ainoa keino unohtaa.
ap[/quote]
Minusta tuo sananlaskun vahingossa väärinpäin kääntäminen oli itse asiassa tosi hauska :D ei siis ap:lle ivallisella tavalla vaan sellaisella, että jos joku sanoisi noin niin varmaan ajattelisin että se tietää miten se oikeasti menee mutta vie "vitsin pidemmälle".
Ja niin kuin itsekin totesit, ihmiset miettivät aina loppujenlopuksi vain omia ongelmiaan ja sitä mitä sitä seuraavaksi tekisi. En minäkään kavereiden tai muidenkaan möläytyksistä muista mitään, omani kyllä sitäkin paremmin!
up