Te, joiden kumppanilla/lasten toisella vanhemmalla on ASPERGER: miten näkyy parisuhteessa ja perhe-elämässä?

up

Ei reagoi lasten hätään normaalisti, vaan hermostuu.

Ei osaa pukea lapsia ilman opastusta, ja en puhu mistään yhteensopimattomista vaatteista. Ei vaihda lapsille vaatteita moneen päivään.

Syö vain tiettyjä ruoka-aineita, ei monipuolisesti.

Tapaa lapsia, jos tapaa. Jos uusi akkeli sanoo, että haluaisi johonkin, niin menee. Ei välttämättä ilmoita että ei tule hakemaan.

Saa potkut töistä parissa viikossa. Elämäntapatyötön ja peliriippuvainen.

Antaa kaiken periksi, ja kun lapset kerjäävät tai riitelevät lisää, alkaa huutamaan

Pitää resuisia ja vanhoja vaatteita, ei pese niitä koneessa, koska 30 metriä pyykkituvalle on liian pitkä matka.

Minulla ei ole kumppania eikä perhe-elämää, mutta voin kai kertoa omista vanhemmistani? Oman asperger-diagnoosini yhteydessä nostettiin nimittäin esille vahva epäilys siitä, että myös molemmilla vanhemmillani olisi toistaiseksi diagnosoimaton asperger.

Oli todella hankala elää perheessä, jossa molemmat vanhemmat yrittävät pakottaa lapsia elämään sellaisten sääntöjen mukaan, joita he eivät edes itse ymmärrä. Uskon, että molemmilla vanhemmillani on ns. sydän paikallaan, mutta he eivät osanneet ilmaista sitä käytöksellään. Sain usein kuulla sanat: "rakastan sinua", mutta muilla tavoin heidän rakkautensa ei näkynyt.

Minun näkemykseni mukaan äitini on luonut mielessään ideaalisen kuvan itsestään täydellisenä äitinä, ja hän työskentelee sen eteen, että saisi tuotua tämän kuvan toteen, eikä sen eteen, että meillä lapsilla olisi ollut kaikki hyvin. Me lapset olimme siis se välttämätön paha, jota hänen oli kannettava voidakseen ruokkia omaa imagoaan ihanana ja rakastavana äitinä. Uskon kuitenkin, että hän ei itse ole ymmärtänyt toimivansa näin, vaan kuvittelee vilpittömästi rakastavansa lapsiaan. Monissa tilanteissa kävi kuitenkin niin, että hänen oma luonteensa tai senhetkiset voimavaransa eivät sopineetkaan tämän imagon kanssa yhteen. Tällöin kävi helposti niin, että äidiltä paloi pinna aivan totaalisesti, hän alkoi panikoida tilanteen  "väärää" kulkua ja käyttäytyä täysin irrationaalisilla tavoilla päästäkseen tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti pois. Myöhemmin hän kielsi kaiken tapahtuneen sen sijaan, että olisi myöntänyt toimineensa väärin. Olen itse huomannut samanlaista käytöstä itsessäni: luon usein pääni sisällä mielikuvia siitä, miten asioiden pitää mennä, mutta sitten kun todellisuudessa jotain käykin eri tavalla kuin mielikuvissani, koko maailmani romahtaa hetkellisesti ja olen aivan hukassa sen suhteen, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Tämä on käsittääkseni melko yleistä autistisille ihmisille. Ymmärrän siis, miksi äitini oli sellainen kuin oli, mutta ymmärrättehän tekin, että tällainen käytös vanhemmalta oli todella inhottavaa ja pelottavaa lapselle.

Isästäni en osaa sanoa paljoa, sillä en koskaan oikein oppinut tuntemaan häntä. Sen muistan, että hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä ravitsemuksesta, ruoka-ajoista, vitsailusta, säännöistä tai muista lapsille tärkeistä käytännön asioista. Hänen tunneälynsä on myös erittäin heikko, minkä lisäksi hänellä oli inhottava tapa jankuttaa tismalleen samoja sanoja ja lauseita kerta toisensa jälkeen, ja pakottaa meidät lapset istumaan sohvalle kuuntelemaan jankutustaan jopa tuntien ajan.

(jatkuu)

(jatkoa)

Olen esikoinen ja olin molemmille vanhemmilleni erittäin toivottu lapsi, mutta uskon, että varsinkaan isäni ei ollutkaan niin valmis perhe-elämään, kuin kuvitteli olevansa. Hänen voimavaransa alkoivat loppua jo minun vauva-aikanani, ja hän purki olonsa alkoholiin. Hän kärsi myös masennuksesta, joka alkoi huomaamattomasti ja lumipalloutui äärimmäisen vakavaksi. En tiedä, kumpi tuli ensin, masennus vai alkoholi, mutta kuten jo tästä kuviosta huomaatte, hänen tapansa käsitellä ongelmiaan oli huomattavan tuhoisa. Äidilläni sen sijaan oli tapana käsitellä ongelmat niin, että ensin hän patosi ne sisäänsä ja marttyroitui niistä, sitten jonain päivänä hän räjähti, minkä jälkeen hän vetäytyi mököttämään, minkä jälkeen hän jatkoi ongelmien patoamista. Jos äidissä itsessään oli jokin ongelma, niin hän kielsi sen olemassaolon.  Eli kun isäni alkoi ajautua ongelmiin alkoholinkäytön ja mielenterveytensä kanssa, äitini reagoi siihen tällä tavalla, mikä vain ahdisti isäni syvemmälle ongelmiinsa, mikä sai äitini käyttäytymään edellistä haastavammin häntä kohtaan, mikä ahdisti isäni syvemmälle ongelmiinsa... Ja näin meni perhe mäsäksi.

Kuten kaikkialla toitotetaan: autismi on kirjo. Ei siis voi olettaa, että joku sattumanvarainen autisti olisi samankaltainen kuin minun vanhempani vain siksi, koska autismi (epäiltävästi) yhdistää heitä. Kaikilla ihmisillä on henkilökohtaisia ongelmakohtia, joita heidän olisi hyvä itsessään työstää, mutta autististen ja neurotyypillisten ihmisten ongelmat ovat keskimäärin erilaisia. Minusta on tärkeää, että kummallakin vanhemmalla olisi mahdollisuus saada selvää omista ongelmakohdistaan ja työstää niitä, ja olisi tärkeää tukea myös kumppania hänen ongelmiensa työstämisessä. Autistisilla ihmisillä on usein ongelmia tunnistaa ja nimetä omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, ja tämä aiheuttaa ongelmia missä tahansa parisuhteessa.

Omilla vanhemmillani oli ongelmia abstraktien asioiden ennakoimisessa, "tulenko minä jaksamaan kaiken tämän, missä vaiheessa päivää meillä tulee olemaan nälkä, mitä jos lapsi tuleekin olemaan huonolla tuulella". He eivät olleet kykeneviä siirtymään a-suunnitelmasta b-suunnitelmaan silloin, kun tarve vaati, vaan a-suunnitelman läpi tarvottiin aina, oli tilanne sitten mikä tahansa. Minut esimerkiksi pakotettiin kerran kuumeisena virpomisreissulle, koska "tätähän ollaan suunniteltu viimeiset kaksi viikkoa ja sinäkin olet odottanut tätä, seuraava mahdollisuus on vuoden päästä, et sinä voi tästä kotiin jäädä". Heillä oli myös huomattavia ongelmia minun tunteitteni tunnistamisessa ja ymmärtämisessä, mikä johti siihen, että tunsin oloni aina hyvin yksinäiseksi ja väärinymmärretyksi.

En toivo itse saavani puolisoa tai lapsia, mutta tämähän saattaa muuttua. Ehkä joskus vanhemmalla iällä tulenkin haluamaan perheen. Itseni tuntien voin kuitenkin sanoa, että en missään nimessä voisi olla yksinhuoltaja, enkä toisen asperger-henkilön puoliso. Jos tulisin lapsen vanhemmaksi, tarvitsisin rinnalleni toisen, neurotyypillisen vanhemman. Tämä ei päde kaikkiin asperger-henkilöihin, mutta minulla henkilökohtaisesti on niin huomattavia puutteita tietyillä elämänalueilla, että lasten elämästä ei minun opastuksellani tulisi yhtään mitään. Kumppanini olisi siis oltava sellainen ihminen, jolla on vahvuuksia siellä, missä minulla on heikkouksia, ja mielellään myös niin päin, että hänen heikkoutensa olisivat niillä alueilla, joilla minulla on vahvuuksia. Siten voisimme yhdessä rakentaa toimivan ja vakaan ympäristön lapsille.