Lue keskustelun säännöt.
Mikä tässä tilanteessa on fiksuinta? Suhdeasia
13.01.2017 |
Varoitus: Teksti saattaa kuulostaa teinimäiseltä, mutta toivottavasti saisin asiallisia vastauksia, koska niiden tarpeessa olisin nyt.
Infoa itsestäni: Sinkkuus ei enää houkuttele minua, enkä ole tippaakaan kiinnostunut deittailusta tai sopeutumisesta toiseen mieheen ja tämän luonteeseen. Nykyisen (entisen?) luonne on tullut jo niin tutuksi ja "omaksi", hyvässä ja pahassa.
Eli kaikki alkoi siitä, kun suutuin poikaystävälleni ja ilmoitin, että jätän hänet. En oikeasti edes halunnut, mutta koin itseni aivan voimattomaksi ja olin niin vihanen, että se tuntui oikealta ratkaisulta. Poikaystävä ei ottanut minua oikein tosissaan, ja yritti hieman myöhemmin vain unohtaa kaiken ja kutsui minut luokseen. En mennyt, koska olin edelleen vihainen. Päivät vierivät ja viha kasvoi. Poikaystävä ilmoitti monta kertaa jatkavansa elämäänsä ilman minua, ja minä tunsin oloni huijatuksi ja petetyksi. Juurihan hän kutsui minut luokseen, ja yhtäkkiä on valmis elämään ilman minua. Vihan ja katkeruuden määrä oli todella paha ja sanat sen mukaisia. Tällä hetkellä pahin viha on laantunut, enkä jaksa enää riehua.
Poikaystävä (ex) (?) (¿) sen sijaan yrittää nyt pitää minua löysässä hirressä jatkon suhteen. Hetki sitten hän halusi minut luokseen illanviettoon, ja nyt miettii haluaako jatkaa. Ja alunperin se olin minä, joka sanoi saaneensa tarpeeksi. Siispä miksi se olen nyt MINÄ, joka on puoliksi antanut anteeksi kaiken paskan? Poikaystävä on ollut alusta asti innokkaampi osapuoli, jonka kiinnostusta ei ole tarvinnut pahemmin arvuutella.
Eli nyt päästään vihdoin itse kysymykseen: onko minun nyt fiksuinta vain olla omissa oloissani ja antaa (ex)(?)-poikaystävän miettiä asioita? Parhaassa tapauksessa hän kiittäisi minua myöhemmin siitä, etten lähtenyt vaan jaksoin olla lojaali ja pysyä tavoitettavissa. Parhaassa tapauksessa kaikki tämä sotiminen jäisi lopullisesti taakse ja suhde paranisi huomattavasti. Olisimme onnellisia seuraavat 10 vuotta.
Tai sitten poikaystävä (ex)(?)(¿) vain ilmoittaisi, että ei jatkoon. Ja minä olisin kiltisti odotellut vastausta vain saadakseni loskaa niskaan. Eniten tässä häiritsee se, että minä alunperin suutuin pahasti, mutta tosiaan olen tällä hetkellä antanut puoliksi anteeksi ja yritän korjata asioita. Katkeroituisin varmasti todella paljon, jos poikaystävä kaiken vaivannäköni jälkeen vain häipyisi elämästäni. Kuka tahansa voi häipyä milloin tahansa, tiedetään. On kuitenkin raskasta nähdä niin rakastavassa poikaystävässä tällainen muutos. Osittain se johtuu kyllä työstressistä, ja lisäksi meillä on kommunikointiongelmia ja itsepäisyyttä.
Anteeksi pitkä selostus. Onko minun fiksuinta nyt olla aikuisempi osapuoli ja näyttää, että pysyn "vierellä" silloin kun toinen ei oikeastaan edes ansaitsisi sitä, vai onko fiksuinta vain häipyä omille teilleni vaikkei se tunnu sydämessä oikealta ratkaisulta?
Kommentit (43)
Itse en jäisi odottelemaan "poikaystävän" vastausta vaan jatkaisin elämää. Sinä itse alunperin laitoit suhteen poikki, kai siihen oli hyvä syy?
Vaikeaksi voi mennä jos tuosta vielä jatkaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olihan siihen hyvä syy, mutta nyt kun mietin, en osaisi sopeutua johonkin toiseen mieheen ja aivan erilaiseen luonteeseen. Tietysti aina muissakin eroissa on tuntunut samalta, ja silti on löytynyt uusi ja exän luonteen hohto on sammunut. En enää erota, mikä olisi oikea ratkaisu. Sinkkuuskaan ei innosta, deittailu ei kiinnosta. Todella vaikeaa hyväksyä tuollainen muutos ennen niin ihanassa poikaystävässä.
Jos oikein veemäinen haluaisin olla, voisin odotella josko hän haluaisi jatkaa, ja vastata että kiva kuulla. Minä en halua.
Mutta lopulta taitaisin vain satuttaa eniten itseäni.
Ehkä eniten tässä tosiaan suututtaa se, että poikaystävä yritti vain ohittaa sen koko show'n, ja pyyteli minua normaalisti luokseen. Vihaisena en siihen kutsuun heltynyt, kuten kerroin. Ja nyt yhtäkkiä kaikki on kääntynyt päälaelleen ja poikaystävä yrittää odotuttaa minua epävarmuudessa. Minua, joka en kaikesta paskasta huolimatta ole vieläkään hylännyt häntä kylmästi, vaan yritän nähdä jossain syvällä sen ihanan ihmisen, jonka silloin tapasin. Oikeasti se paskiainen ei edes ansaitsisi minua. Sitä mieltä olen juuri nyt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joopa joo. Anna pojun mennä ja elää, piparia hän vain sinulta haluaa, ei muuta. Ja sinä tyttöpieni aikuistut ja yrität muuttua edes hieman fiksummaksi. Lopetat tuollaisen idiootin pelleilyn muiden ihmisten kanssa ja elät yksin niin kauan kuin ymmärrät olla ihmisiksi. Ehkä se ei tapahdu ihan heti, mutta sinulla on aikaa. Sinkkuus on nyt sinulle sitä omaa aikaa tutustua itseesi ja jättää teiniajat taaksesi lopullisesti. Yritä kasvaa aikuisuuteen, rauhallisuuteen ja käy lääkärissä hakemassa jotkut rauhoittavat lääkkeet. Huhheijaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo. Anna pojun mennä ja elää, piparia hän vain sinulta haluaa, ei muuta. Ja sinä tyttöpieni aikuistut ja yrität muuttua edes hieman fiksummaksi. Lopetat tuollaisen idiootin pelleilyn muiden ihmisten kanssa ja elät yksin niin kauan kuin ymmärrät olla ihmisiksi. Ehkä se ei tapahdu ihan heti, mutta sinulla on aikaa. Sinkkuus on nyt sinulle sitä omaa aikaa tutustua itseesi ja jättää teiniajat taaksesi lopullisesti. Yritä kasvaa aikuisuuteen, rauhallisuuteen ja käy lääkärissä hakemassa jotkut rauhoittavat lääkkeet. Huhheijaa...
Minä olen naisen iässä, en teinin. Poika on miehen iässä. Alusta asti poikaystävä (miesystävä) on ollut innokkaampi osapuoli, eikä todellakaan sänkypuuhissa vaan kaikessa muussa. Ei nyt ole kyse seksistä vaan tästä mistä kirjoitin. Kiitos kuitenkin (kai)... ;)
Vierailija kirjoitti:
Ja ap, älä enää jankuta asiaa.
Jank jank. Mutta kun turhauttaa! En tiedä mitä ihmettä tässä kannattaa tehdä. Ehkä oikeaoppinen ratkaisu olisi häipyä tavoittamattomiin lopullisesti, mutta se ei tuntuisi oikealta ratkaisulta kuitenkaan. Täälläkään ei saa jankuttaa :( Vituttaa vittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa todellakin teinimäiseltä.
Onhan tuokin ollut toki erittäin kärsivällinen minun kanssani, mutta se ei ole ainut asia jota minä kaipaan. Kaipaan sitä, että asiat ratkaistaan molempien hyväksi ja jatketaan aidosti iloisina eteenpäin. Ilman mitään sisällä kytevää katkeruutta. Nyt minä voisin "maksaa takaisin" poikaystävän kärsivällisyyden, mutta onko se pelkkää tyhmyyttä. En tiedä. Jankutin taas. Joo joo.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa todellakin teinimäiseltä.
Minä vihaan täysillä, mutta tietyssä pisteessä tulee mitta täyteen vihaa, ja hellyn. Kaikesta huolimatta yritän nähdä ihmisissä lähinnä hyvää ja pysyä vierellä. Tässä tapauksessa "vierellä", koska emme asu yhdessä emmekä ole nähneet nyt hetkeen.
Ap
Hmm. Tässä on 13 kirjoitusta ja 10 niistä on ap:n. Kertoo ap:n pään ongelmista selvää kieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisikohan järkevää nähdä poikaystäväsi kanssa livenä ja keskustella asiat kuten aikuiset? Tai oletteko aikuisia, se jäi nyt hieman epäselväksi. Voisitte myös tarvittaessa sopia ottavanne aikaa ja miettivänne asioita tahoillanne. Nythän kuvio on yksi epämääräisyyden huipentuma, kumpikaan ei oikein tiedä missä mennään. Yksi tärkeä kommunikoinnin osa on myös sitä, että osaa puhua myös siitä, ettei juuri tällä hetkellä tiedä mitä haluaa. Ehkä hieman ohi aiheen, mutta mielestäni se ei ole (ex)-poikaystävääsi kohtaan oikein, että olisit hänen kanssaan siksi, ettet jaksa enää tutustua uuteen ja olet jo tottunut eloon hänen kanssaan. Mietippä omalle kohdallesi, haluaisitko olla partneri vain helppoudesta?
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Tässä on 13 kirjoitusta ja 10 niistä on ap:n. Kertoo ap:n pään ongelmista selvää kieltä.
Päässäni ei ole varsinaisesti ongelmia (paitsi migreeni), mutta täällä keskustelut tuppaavat putoamaan nopeasti näkymättömiin, ellei uppaile vähän väliä. Nämä jankkausviestini ovat samalla piiloupitusta, ettei koko ketju ole pelkkää up up uppia. Toivottavasti sinulla ei ole migreeniä, se on vittumainen pään ongelma.
Ap
En ymmärtänyt yhtään muuta kuin, että olet laittanut suhteen poikki ja, kun vihdoin toinen päättää, ettei ole sinun pompotettavissa ja haluaa miettiä asiaa ja ottaa ohjat omaan elämään, niin alat syyttää toista... Mieti, mitä näet miesystävässäsi ja oletko valmis pyytämään anteeksi suuttumustasi...
Vierailija kirjoitti:
Olisikohan järkevää nähdä poikaystäväsi kanssa livenä ja keskustella asiat kuten aikuiset? Tai oletteko aikuisia, se jäi nyt hieman epäselväksi. Voisitte myös tarvittaessa sopia ottavanne aikaa ja miettivänne asioita tahoillanne. Nythän kuvio on yksi epämääräisyyden huipentuma, kumpikaan ei oikein tiedä missä mennään. Yksi tärkeä kommunikoinnin osa on myös sitä, että osaa puhua myös siitä, ettei juuri tällä hetkellä tiedä mitä haluaa. Ehkä hieman ohi aiheen, mutta mielestäni se ei ole (ex)-poikaystävääsi kohtaan oikein, että olisit hänen kanssaan siksi, ettet jaksa enää tutustua uuteen ja olet jo tottunut eloon hänen kanssaan. Mietippä omalle kohdallesi, haluaisitko olla partneri vain helppoudesta?
Olemme aikuisia kyllä. Emme mitään keski-ikäisiä kuitenkaan. Tällä hetkellä on vaikeaa sopia tapaamista, kun poikaystävä voi aina vedota väsymykseen töiden jälkeen ja saada näin lisäaikaa omiin mietiskelyihinsä. Ja minä olen se, joka odottaa ja odottaa. Olen ollut paha suustani, olen ollut sitä ja tätä, mutta en ansaitse tällaista kohtelua.
Kyllä minä toki arvostan poikaystävän hyviä piirteitä. Ei hän sentään mikään samantekevä minulle. Toisinaan hän on liian itsekäs.
Siis mitenkäs tämä nyt meni? Sä laitoit suhteen 'poikki' - mies ei ottanut ensin tosissaan - haluaisit oikeasti hyvittelyä, mutta et osaa sitä sanoa, joten mies 'tajusikin' (tai siis luulee, kun et osaa keskustella) että suhde on nyt ohi... Ja nyt sua kiukuttaa. Näin mä ymmärsin. Että mitä sä oikeesti haluat?
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt yhtään muuta kuin, että olet laittanut suhteen poikki ja, kun vihdoin toinen päättää, ettei ole sinun pompotettavissa ja haluaa miettiä asiaa ja ottaa ohjat omaan elämään, niin alat syyttää toista... Mieti, mitä näet miesystävässäsi ja oletko valmis pyytämään anteeksi suuttumustasi...
Saattaisin olla valmis pyytämään anteeksi, jos tietäisin saavani arvostusta osakseni. Jos nyt lähettäisin vaikkapa jonkun söpöilyviestin, en takuulla saisi mitään vastausta tai korkeintaan jotain riehumista. Ei se miesystäväkään ole mikään enkeli, ei todellakaan. Osaa olla suorastaan täysi paskakin. Silti jostain syystä tunnen, että meidän kuuluu olla yhdessä.
(Niin ja on hänelläkin anteeksipyydettävää!)
Tuo alkuperäinen suuttumiseni oli sellainen vuoren huippu kaiken paskan jälkeen ja tunsin, etten enää vain jaksa tuollaisen ihmisen kanssa. En selosta suuttumisen syytä tähän, mutta sillä hetkellä vihani oli suuri ja tunsin, että NYT sai riittää. NYT en enää ikinä katso taakseni. Ja tässä sitä taas ollaan...
Ap