Mikä tässä tilanteessa on fiksuinta? Suhdeasia

Varoitus: Teksti saattaa kuulostaa teinimäiseltä, mutta toivottavasti saisin asiallisia vastauksia, koska niiden tarpeessa olisin nyt.

Infoa itsestäni: Sinkkuus ei enää houkuttele minua, enkä ole tippaakaan kiinnostunut deittailusta tai sopeutumisesta toiseen mieheen ja tämän luonteeseen. Nykyisen (entisen?) luonne on tullut jo niin tutuksi ja "omaksi", hyvässä ja pahassa.

Eli kaikki alkoi siitä, kun suutuin poikaystävälleni ja ilmoitin, että jätän hänet. En oikeasti edes halunnut, mutta koin itseni aivan voimattomaksi ja olin niin vihanen, että se tuntui oikealta ratkaisulta. Poikaystävä ei ottanut minua oikein tosissaan, ja yritti hieman myöhemmin vain unohtaa kaiken ja kutsui minut luokseen. En mennyt, koska olin edelleen vihainen. Päivät vierivät ja viha kasvoi. Poikaystävä ilmoitti monta kertaa jatkavansa elämäänsä ilman minua, ja minä tunsin oloni huijatuksi ja petetyksi. Juurihan hän kutsui minut luokseen, ja yhtäkkiä on valmis elämään ilman minua. Vihan ja katkeruuden määrä oli todella paha ja sanat sen mukaisia. Tällä hetkellä pahin viha on laantunut, enkä jaksa enää riehua.

Poikaystävä (ex) (?) (¿) sen sijaan yrittää nyt pitää minua löysässä hirressä jatkon suhteen. Hetki sitten hän halusi minut luokseen illanviettoon, ja nyt miettii haluaako jatkaa. Ja alunperin se olin minä, joka sanoi saaneensa tarpeeksi. Siispä miksi se olen nyt MINÄ, joka on puoliksi antanut anteeksi kaiken paskan? Poikaystävä on ollut alusta asti innokkaampi osapuoli, jonka kiinnostusta ei ole tarvinnut pahemmin arvuutella.

Eli nyt päästään vihdoin itse kysymykseen: onko minun nyt fiksuinta vain olla omissa oloissani ja antaa (ex)(?)-poikaystävän miettiä asioita? Parhaassa tapauksessa hän kiittäisi minua myöhemmin siitä, etten lähtenyt vaan jaksoin olla lojaali ja pysyä tavoitettavissa. Parhaassa tapauksessa kaikki tämä sotiminen jäisi lopullisesti taakse ja suhde paranisi huomattavasti. Olisimme onnellisia seuraavat 10 vuotta.

Tai sitten poikaystävä (ex)(?)(¿) vain ilmoittaisi, että ei jatkoon. Ja minä olisin kiltisti odotellut vastausta vain saadakseni loskaa niskaan. Eniten tässä häiritsee se, että minä alunperin suutuin pahasti, mutta tosiaan olen tällä hetkellä antanut puoliksi anteeksi ja yritän korjata asioita. Katkeroituisin varmasti todella paljon, jos poikaystävä kaiken vaivannäköni jälkeen vain häipyisi elämästäni. Kuka tahansa voi häipyä milloin tahansa, tiedetään. On kuitenkin raskasta nähdä niin rakastavassa poikaystävässä tällainen muutos. Osittain se johtuu kyllä työstressistä, ja lisäksi meillä on kommunikointiongelmia ja itsepäisyyttä.

Anteeksi pitkä selostus. Onko minun fiksuinta nyt olla aikuisempi osapuoli ja näyttää, että pysyn "vierellä" silloin kun toinen ei oikeastaan edes ansaitsisi sitä, vai onko fiksuinta vain häipyä omille teilleni vaikkei se tunnu sydämessä oikealta ratkaisulta?