Oletko huolissasi lapsesi kehityksestä?

Aiemmin murehdin sitä ja tätä mutta helvetillisen eskariopettajan jälkeen en enää tippaakaan. Hän otti lapsen jostain syystä silmätikuksi ja mietti vaikka mitä diagnooseja ihme perusteella.(lapsi ei halunnut yhtenä päivänä keinua oli yksi syy.)

Käytiin sitten läpi puheterapeutin arvio, toimintaterapeutin arvio ja vielä koulupsykologi. Kas kummaa, normaali lapsi kaikilta osa-alueilta. Koulupsykologi ihmetteli että onko hänellä oikeat paperit kun tapasi lapseni eskariopettajan raportin jälkeen, lasta kun ei tunnista niistä kuvauksista samaksi..

Nyt ekaluokalla pärjää oikein hyvin ilman minkäänlaista ongelmaa. Hyvähän se tietty on tutkia mutta rajansa kaikella. Liika murehtiminen näkyy lapselle sanomattakin ja tod.näk vaikuttaa tämän itsetuntoon.

Nyt jo vähän huoli helpottaa, kun kuopus täyttää kohta 18v.

Aikoinaan olin, koska muut löysivät lapsesta hirvittävän määrän erilaisia vikoja. Eskarivuosi ravattiin testeissä ja etsittiin diagnoosia. Lopulta neuropsykologi totesi, että kaikkien kuvausten ja kokeitten ja neuvottelujen jälkeen ainoa lapsesta löytyvät vika on korkea älykkyysosamäärä. Siksi eskarin aikuiset eivät saaneet hänestä otetta ja siksi hän kieltäytyi tekemästä asioita, joita ei pitänyt järkevänä (kuten kiipeämään jäiselle lumikasalle ja laskemaan sieltä pulkalla alas, hänen oma todennäköisyyslaskentansa kun sanoi, että haitat ovat hauskuutta suurempia).

Poika on nyt yliopistossa ja pärjää ihan hyvin elämässä. On kavereita, on harrastuksia ja on elämää, vaikka eskarissa oltiin sitä mieltä, että hän ei koskaan opi kommunikoimaan muiden kanssa. Hän ei eskarissa vain suostunut kommunikoimaan sen tasoisesti kuin odotettiin ja vaadittiin.